Eräänä aamuna herää ja katselee kuka on se ihminen, joka asuu oman nahkan alla, joka liikuttaa käsiä ja pesee hampaita. Sinä aamuna huomaa ajatukset, jotka surisevat päässä, kuin parvi herhiläisiä ja häiritsevät keskittymistä. Silloin tulee (kun on saanut hyönteiset haaviin ja haavilla ulos ikkunasta) tarkistettua suunta: kuka minä todella olen?
On totta, että aikuisen on toimitettava asioita ja käytävä töissä. Ostettava leipää kaupasta ja huolehdittava, että lapsille on iltapalaa. On harjattava kengät puhtaiksi ja tiedettävä koska työn pitää olla valmis. Haettava näyttelyaikoja ja etsittävä asuntoa. On totta, että menneisyys ohjaa valintoja. Joskus eletty elämä ottaa vain kiinni ja ei päästä otteestaan. Se kyseenalaistaa ja arvottaa tekoja. Se estää etenemästä ja muistuttaa hiljaa epäonnistumisista. Kuiskii mahdottomista tehtävistä ja siitä, mitä ihmiset oikein ajattelevat.
Maailma on ystävällismieleinen paikka. Paikka, johon solahtaa, nojata puunrunkoon ja katselle järveä, johon ilta laskeutuu. Jos sodassa soturi pysähtyisi miettimään kuinka kuuluu ampua, pidellä jousta, hän kuolisi. Sodassa ei voi pysähtyä. Menneisyys on soturin vaisto. Vaisto ohjaa tekoja. Ohjaa tiedostomattomasti.
Lapsena kun astui viileään kesäaamuun kuistille, vielä aamupalaa syöden, haisteli hetken ilmaa ja antoi päivän tempaista mukaansa. Meni ja toimitti, juoksi siellä, missä paljaat jalat halusivat juosta. Siellä missä oli aurinkoista ja tuuli mukavasti. Jälkeen päin puhdisti kanan kakat varapaiden väleistä, pesi käsiä purossa. (Puro on siitä viisas, että huolimatta siitä mitä tapahtuu, se virtaa vain ain ja ainiaan) Ja puro keksi uuden leikin ja tempasi mukaansa (Barbie nuken uittotouhuja).
Menneisyys on soturin vaisto. Se ei ole päämäärä. Se on pysähtymättä antaa menneen nousta ja neuvoa parhaimmat reitit. On totta että aikuisen pitää toimittaa, pitää kädet sen hetken sota-aseessa, kynässä, haravassa, papereissa, ratissa. Antaa vaiston ohjata ja huomata kaikki se, mikä on totta nykyhetkessä. Kertoa omaa tarinaa pois, irtaantua siitä ja lopulta olla lähempänä sitä todellista itseään, kuin lapsena.