Nyt on vielä kesä, mutta metsässä on syys. Sen huomaa kaikkialta. Tuoksusta. Sienistä ja lapsista, jotka istuvat kehässä majassa. Maja on kyhätty kolmesta lahosta riusta ja päälle on riivitty kangasta ja sammalta. Oksia. Nuotiota valvotaan tarkasti ja se on pieni. Saisi kämmenellä sammuksiin, jos omaisi sellaiset kädet. Ja myöhemmin, kun mies tulee paikalle, hänellä on sellaiset kädet, jolla saisi nuotion sammumaan.
Ja syys on, sienikehineen;valkoisine noidan ympyröineen, maassa. Koivut hytistävät sateesta limaisia lehtiään. Koirat haisevat mädältä, kun ne tulevat metsästä. Ovat pyörineet lehdissä ja sienissä, sateesta mädissä.
Koivut ovat alempana. Ylempänä harjulla kasvaa mäntyjä ja mäntymaassa kangasrouskuja ja suppilovahveroita. Maja on harjulla nojaten mäntyyn. Ovensuusta aukeaa aikaa sitten kaadettua aukeaa, josta nyt nuoret taimet pinkovat kohti korkeuksia. Kehä on myös majan ulkopuolella ja se on kyhätty kivistä, jotka on kannettu nuorten männytaimien välistä, kivisestä maasta. Keskelle on kaadettu kivistä laakein, melkein majan sisään asti. Siinä on se nuotio, joka mahtuisi kämmenen sisään.
Vaikka metsässä on syys, on se vielä arka se syys. On helteisiä päiviä viileiden aamujen jälkeen. Lapset eivät harmistu kylmästä. He vain huomaavat muutoksen, kun nuo kaksi tapaavat jälleen ja arasti tervehtivät toisiaan, lämpimät kesän helteet ja talventuoja tuulisine sateineen ja aamuineen, jotka tuovat kypsyvän viljan tuoksun kilometrejen päästä pihaan. Lapset eivät mieti säänmukaista vaatetusta. Kunhan ovat edes kumisaappaat, kun nyt metsään on tultu ja saattaa olla märkääkin. Ei haittaa, jos puserossa hikoaa tai t-paita on viileä, ollaanhan nyt metsässä ja tehdään nuotio, istutaan kehään. He taittavat eväitään voipaperista ulos ja alkavat jakamaan.
Ja nyt kun on vielä kesä. Kun kypsyvät puolukat vaivihkaa vihjaavat syksyä, muistan miltä tuntuu eväspaperin rapina ja voi leivän välissä, kun se kovana ja kylmänä jää hampaisiin ja ikeniin kiinni. Mies tulee yllättäen paikalle. Se on iso mies. Saattaa olla koirakin mukana, ken ties. Myöhemmin, nyt kun ei ihan vielä ole syys, kertoo se mies miten sen nuotion olisi saanut kämmeneen ja jos olisi vähän painanut, olisi se tuli sammunut siihen. Näin aloittaa, että näki tiipiin, kyhätyn intiaanimajan. Tuli katsomaan. Kurkisti sisään ja pieniä lapsia istui kehässä majassa. Kaiken huippu oli laakealla kivellä nuotio kämmenen konoinen.
Taisi olla isosiskon saappaat, kun vähän hiersivät paluumatkalla. Tulimme puron yli ja riivimme heinää mennessä. Tähän väliin tuulta ja unohdusta. Kaupunkeja ja koululaukkuja, tehtäviä, juoksemista linja-autoihin ja juniin. Vierailua ystävien ja sisarusten luona. Koiran hankinta. Ja tietysti velvollisuuksia ja unelmia. Ja kaavakkeita kelaan, vuokranmaksupäiviä. Uusia laitteita ja punkkeja koiran nahassa.
Se mies tulee ja sanoo, että kun oli kumartunut ja katsonut majaan ja oli nähnyt lapset ja nuotion, oli tarjottu leipää. Se mies jatkaa ja samalla tuuli, joka puhaltaa unohdusta, vaimenee. Muistan punaiset saappaat, jotka vähän hiertävät. Muistan havuneulaset majan pohjalla ja ison miehen, jolle sisko ojentaa evästä.
Ja nyt kun on vielä kesä, talletan muistoni visusti ja annan niiden riepotella. Niistä tulee hyvä olo. Ne villitsevät mielikuvitusta. Ne antavat punaiset saappaat ja intiaanille majan, kehän kiviä ja sulan hiuksiin. Antavat ihmisiä metsiin kulkemaan, jakamaan leipää omille ja vieraille. Huolehtimaan tulesta hyvin, ettei se leviä. Kyhäämään niin, että saa sopivalla kivellä tukahdutettua. Tai kädellä, jos omaa sellaisen käden, johon mahtuu nuotio.