Kuulin juuri, että yks on nähnyt karvaisen otuksen, jolla on iso silmä keskellä päätä.
Kissan olen ite nähnyt. Lintulaudalla,
kassa jonossa kissan ruokapurkissa ja oli purkkien ostajan puhelin alkanut naukumaan. Nyt se tarkistaa et ostinko mä sille ruokaa, nainen minun edellä oli sanonut soittoäänestään.
Minä PANIKOIN! huh uskallanko, mitä muut sanoo, mitä jos mokaan, voinko tehdä taidettani niinkuin sydän sanoo? Kissa se vaan saattelee mua. Itsenäinen yksinliikkuja. Kissa hiippailee mun maalaushommeleiden laitamilla. Pyydettiin jopa maalausta kissasta!
Ja tänään ku avasin uuden ihkun kirjani, Juurikkalan Sielu ei nuku, niin siellähän se mua tervehti, kissa. Liitän tähän sen kisulin kleptomaanin elkein ja kannustan lukemaan koko kirjan:
Jospa laillani
Kiipeäisit puuhun,
Vaikket vielä lähtiessäsi
Tietäisikään miten
tulla alas
-Tuija Kokko voimaeläimestään kissasta Juurikkalan maalauskurssilla
Kiitos kissalleni, sydämeni itsenäiselle kuuntelemiselle, minun yksisilmäiselle peikolle, jolla on vain se ainut silmä, jonka sielu tarvii, intuitio.