Eilen tulin pitkän matkan siitä pelokkaasta tytöstä, joka olin ennen, tähän jumalattereen, joka olen nyt. Mitään en vaihtaisi ja mitään menneestäni en kiellä. Kannan itseäni ja menneisyyttäni, sitä nuorta neitoa ja hänen pelkojaan, hellästi, kieltämättä menneitä olemuksiani ja uskomuksiani. Minä hyväksyn minut ennen ja nyt ja aina!
Ollessani vanhoillislestadiolainen tyttö, pelkäsin kaikkea ja kaikkia, uusia asioita ja eritoten kaikkia muita hengellisiä ja henkisiä tapoja. Kavahdin jos joku sanoi olevansa uskovainen, sillä tahdoin varmistaa oliko hän oikea uskovainen vai ei? Luulin silloin, että on oikeita ja vääriä ihmisiä. Luulin, että ihminen saa henkistä iloa vain seuroista ja että kaikki muu on vahingollista, pirun juonia.
Eilen harpattiin huimasti Lissun tarinassa. Hän istui Kirsi Rannon enkelijumalatar illassa! Hih, huimaa!
Ilta avautui kahvilla ja teellä, seuraavaksi Kirsi puhui kuukautisista, naisen kuusta, naisen jumalaisesta voimasta, jumalan feminiinisestä puolesta, naisen sydämestä, kyvystä rakastaa ja luoda uutta elämää.
Minä olen romuttanut uskomukseni mustasukkaisesta ja kostonhaluisesta jumalasta, joka on minun ulkopuolellani ja vahtii tekojani.
Havahduin uskonnosta huomaamaan, että jumala on joka puolella, kaikkialla. Se on sisälläni ja ulkopuolellani. Se on kaikki mitä on. Tämä Jumalaksi kutsuttu asian laita siis on yksinkertaisesti elämä.
Nykyään kuuntelen sydäntäni. Ristin käteni, jos siltä tuntuu. Kuuntelen musiikkia täysillä elämän kunniaksi. Maalaan huuleni naiseuden ylistykseksi. En ole enää niin tarkka näyttämään ulospäin omaa totuuttani. En huoli siitä, mitä muut ajattelvat. Olen uskollinen sydämelleni, sielulleni, joka on täydellinen osa Jumalaa, elämän voimaa.
Siksi en pilkkaa menneisyyttä, kunnioitan kaikkia, vahvistan itseäni huomaamaan kauneutta kaikkialla. Meistä jokainen on täydellisellä paikalla, missä ikinä olemmekin. Olemme osa elämän kudelmaa.
Enkelijumaltar ilta päättyi isämeidän rukoukseen. Minä, entinen himouskovainen, uskonnon tavoista sittemmin itseni irti repäissyt, tunsin silmieni valuvan. Sain tilaisuuden lausua vanhan rukouksen uusilla huulilla. Sellaisilla, jotka eivät tuomitse ja lokeroi, jotka eivät määrittele dogmaattisesti.
Lopuksi irroitimme kädet toistemme käsistä ja kiitimme. Minä olin kuin pesty, kyynelillä ja enkelten ja jumalattarien energialla vahvistettu.
Miten rikas onkaan elämä ilman pelkoa, puhdas vailla mielen määrittelyä?
Kun itsestään päästää irti ja rakastaa sellaisenaan, miten kaunis onkaan nainen!