Elämä on subjektiivinen kokemus.
Mitään kokemusta ei voi verrata toisen ihmisen kokemukseen.
Olemme yhdessä yksin olemisessamme.
Hengellinen kokemus on subjektiivinen uskonnosta tai aatteesta huolimatta.
Siksi puhunkin omasta puolestani.
Puhun Lissusta, joka oli lestadioilainen, ja joka havahtui katsomaan maailmaa uudelta näkökannalta.
Tajusin että se mitä olin kutsunut Jumalaksi ei olekaan kovin abstrakti asia.
Koin, että se elämän näkyvä ja näkymätön värähtely on tuo iso J.
Jumala on elämä.
Varjot, joista syytin pirua, olivat itseni luomia. Minä olin rajannut Jumalan.
Luulin että tarvin saatanaa, ansaitakseni Jumalan rakkauden.
Täytyi olla paha, kurja ja syntinen, jotta armo ja rakkaus olisi tavoittanut minut. Se on kierre.
Koen että minä olin määritellyt Jumalan ja teen koko ajan niin.
Määrittelen elämää jatkuvasti.
Siksi ajattelen, ei ole hyvää ja pahaa olemassa.
Olen itse määritellyt ne.
Minun oli pitkään vaikea tunnustaa perheelleni, että en tunnusta enää lestadiolaisuutta.
Kirjoitin päiväkirjaani runon, joka on aika nössö, mutta suloinen:
En ole uskovainen
En ole uskoton
Olen vain Jumalantytär eli kaikki mitä on.
Sisko sanoi, että kannattaa olla varovainen ton Jumalantytär-termin kanssa. Sen vuoks on tapettu ihmisiä.
Exmiesystävä kavahti Jumala sanaa ja sanoi, että eiks vois olla elämän tytär.
Mut mä pidän kiinni tosta Jumalasta. Se on kato äidinkieltä, ko oon tällainen etninen lesta.
Paitsi jos rehellisiä ollaan, en mä ole niin tarkka. Jumalako, elämäkö vai rakkausko? Se ja sama.