Olen muutaman kerran maalannut ulkona ateljeestani. Olin eräässä kahvilassa ja puodissa maalaamassa.
Ihmisten läsnäollessa on jännä tehdä. Siinä kuulee mielen äänen.
Se mieli, ego, saattaa sättiä, että mitä sä teet, et kai luule onnistuvasi, joku sua parempi maalari saattaa nähä sut just nyt, niin etkö sä häpeä! Menisit kotiin ja jättäisit nää hommat niille, jotka osaa.
Se saattaa myös alkaa mielistelemään, että kato kun teet niin hyvää jälkeä. Kukaan ei oo koskaan tajunnut maalauksesta mitään. Sä se oot asian ytimessä. Tää on sitä jotain. Ja näkeeks noi et miten rennosti sä letkuttelet siveltimellä väriä kankaalle. Ootsä etevä, kertakaikkiaan.
Siinä ihan hämmentyy. Mieli ei osaa muuta kun lytätä ja nostaa kuvitellulle huipulle. Egoni mukaan kukaan muu ei oo niin hyvä ku mä tai niin surkee kun mä.
Ulkona omista tutuista ympäristöistä kun maalaa, huomaan että sisälöä on tiedostamattomia tapoja ja ajatuksia.
Kun on näkyvillä työskentelemässä, on itselleenkin näkyvämpi. Jokainen ele ja liike tulee huomioitua. Jaha minä pesen siveltimet näin, jaha minua jännittää että minkälaista jälkeä tuleman pitää. Jaha minä oletan, että ympärilläni olevat ihmiset odottavat minulta jotain. Tai vähintään patistavat minua olemaan ahkera, niin minä siis ajattelen. Hmm mielenkiintoista.
Paljastuu myös, että pidän itsestäni itselleni yllä jonkinlaista kuvaa: olen taiteilija, elän kuin taiteilija, tuotan kuin taiteilija! Todellisuudessa, minä en aina välitä edes maalaamisesta, minä pidän vain olemisesta.
Ulkona kun maalaa, kahvilassa, puodissa, maisemassa, nousee oleminen etusijalle. Oikeastaan ei ole väliä sillä, minkälaisia kuvia syntyy. Väliä on sillä minkälaista on.