Vietin ihana maalauspäivän Hima happinessin onnellisuustalossa. Peikko kärsäkäs tuli vieraaksi, maalaukseen asti. Mä sanoin että siks oon taiteilija, ettei tarvi puhua totta.
Huomaan että luon nahkaani, uusiudun, muutun joksikin, jota en olisi voinut pitää mahdollisena.
Päästän irti kuvitelmistani, millainen olen. Luovun taituruuden pakkomielteestä. Puran patoja luovan virran tieltä. Koetan muuntaa vertailun haluni toisten kunnioitukseksi. Samankaltaistamisen tarpeen erilaisuuden arvostukseksi. Se että jokin maalaa maailman sellaisena, kuin valtaosa sen käsittää, ei rajaa maalausta. Vain minä rajaan maalaukseni, minä olen se joka on antautumisen tiellä, antautumisen syy.
Kun lähdin opiskelemaan taidetta, ajattelin että minä en maalaa lapsellisia kuvia, enkä ainakaan haaveile kuvakirjan tekemisestä. Vuokraan vain nimekkäitä gallerioita ja tykitän taidekentän kärjessä, ja jos tämä ei onnistu niin olen turha, tarpeeton, luuseri taiteilijaksi.
Hah ja hih. Minulle käy aina niin. Jos jotain inhoan, jos jonkin asian kiellän, on se asia minua aina vastassa. Tutustun siihen, kuin salarakkaaseen ja sitten oikeasti rakastun.
Minä rakastan lapsellisia kuvia, peikkoja, jotka ovat totta.
Ja haaveilen kuvan ja sanan yhdistelmästä-kuvakirjasta. Hih!
Mie oon konrastilady. Ensin mie pelkään, inhoan ja sitten rakastan.