Tunnustan.
Oon tunkenut maalauksen roskiin, kun on sanottu että näyttää kasalta vaippoja ja roskiksen kansi on retkottanut vinossa kun auki revähtänyt suu.
Oon lopetanut kirjoittamisen, kun on tullut kirje, että ei julkaistakkaan.
Oon piilotellut tiettyjä maalauksia ja kuljettanut niitä niin, että maalausten kulmat on kolhiintuneet.
Oon pidellyt kaltoin minua. En oo uskonut minuun.
Kuin nainen, joka häpeää omaa voimaansa, sulkenut sanani, kuvani ja kehoni sermien, vaatteiden ja häpeän taakse.
Tänään luin että rakkaus ei tartte haluamista rakastaa. Koska Rakkaus on.
Jos mä päätän, että haluan rakastaa, oon ymmärtänyt rakkauden luonteen väärin, sanois Osho. Rakkaus ei tartte päättämistä haluta aloittaa rakastaa. Se on jo se.
Ja tässä Lissun elämässä, pois kaikista viisaista sedistä ja tädeistä, pois kaikista dogmeista, mä opettelen olemaan se mitä rakkaus on.
Tänään pitkästä aikaa himoitsin kirjoittamista. Ihan sama julkaistaanko vaiko ei. Intohimoitsen sitä miltä tuntuu kun kirjoittaa. Vähän kuin laukkais ratsulla maastossa. Sielu liitää.
Se riittää. Että on.
Sanokoon muut mitä hyvänsä. Puhukoon mieleni mitä hyvänsä.
Ja vaikka uskoni horjuisi ja roskiksen kansi retkottais taas, niin luotan että joku päivä mä näen, pysähdyn ja olen kaunis, valmis, keskeneräinen, mitää yrittämättä kuin vapaa lintu. Joka jo olen.
Kunnioitan itseäni. Kunnioitan luomistani. Kunnioitan sanojani, kuviani, kunnioitan itseäni.
Miten kaunista onkaan, että täällä me ollaan.
Sano sinäkin: kunnioitan itseäni
ja halaa päälle.
”Rakkaus on riittävää itsessään. Sitä ei tarvitse parannella. Rakkaus on täydellistä sellaisena kuin se on: sen ei tarvitse olla millään tavalla täydellisempää. Halu rakastaa paremmin osoittaa, että rakkaus ja sen luonne on käsitetty väärin.”
Osho