Susi

Erakko jolkottaa yksinään olemaan, jälleen kerran. Susi, opettajani arkkityyppi, tahtoo voimaantua erakon majassa.

Yksinäisyyteen vetäytynyt näkee selvästi. Mennyt sähellys vaikuttaa jonnin joutavalta. Ihan hihitytää tämä suden siivoustaito. Hän tahoisi kumittaa kaiken aiemmin kirjoittamansa ja lausumansa. Hän katoaa tyhjään, puhdistaa itsensä, uudistaa, jotta voi antaa maailmankaikkeuden puhaltaa jälleen viattomasti lävitseen.

Kaikki vanha saa väistyä, uudistun. Niinku lapsen opettelu kävelemään, avaudun havahtumaan uudelleen ja uudelleen.

wuf

 

14459921_10154536467204663_953469998_n

Vähän maalaamisesta

Kastelen kukkia. Vesi tulee kukkalautasen yli kelloksi. Reunan jännite pitää virtaavan veden helmen pyöreänä. Repäisen talouspaperia ja kastan sen vesikelloon. Paperi alkaa imea ahnaasti vettä ja minä olen se paperi.

Paremmin en vois kuvata sitä, miltä tuntuu maalata.

Kastan ahnaan siveltimen kankaaseen. Välähdyksen verran näkymätön ilmestyy, katoaa taas ja viesti on jäänyt se jälkeen;

Luojan kiitos, mä olen turvassa. Aina.

 

Kahvia ja muita kirjoituksia vuodelta 2011

2

Pengoin vanhoja tekstejä ja löysin kirjallisen lopputyöni. Olipa söpöä tavata itseni viisi vuotta sitten. Olin niin rakas. Koin yksinäisyyttä ja vetäydyin kuoreen kun muu maailma pelotti. Muru minä. Nyt tuntuu niin rakkaalta katsoa itseään ja antaa olla just sellanen ku on. Mä kirjoitin taidekoulun kirjastossa, jossa inspiroivat taidekirjat ympäröi mua ja oli rauhallinen ja hijainen fiilis. Koiranpentuni rehkas ja riehu kirjastossa ja väsyttyään se tuli takkini päälle kerälle nukkumaan. Muistan vieläkin miltä sen vauvatassut tuoksu ku se nukku, niistä nousi nokkaan suloinen lemu <3 Hain teekupposen ja kirjoittelin puhtaaksi tekstiä. Tunsin olevani sieluni kodissa. Kosketin maailmankaikkeuden  taiteilijaa. Oli hyvä olla.

Ja silloinkin mulla taisi olla kosminen rakastaja ;)
Kuvataidekoulun kirjallinen lopputyöni löytyy kokonaisuudessaan täältä: http://theseus.fi/…/hand…/10024/30402/Rasinkangas_Liisa.pdf…

 

Kahvia

Mies tulee ja hengittää. Menee ja toimittaa. Hiipii varoittamatta huoneeseen, avaa
pannun ja lataa. Kahvin porinassa istuu kädet yhdessä suun edessä ja katsoo kohti.
Miehen kysymykseen vastata:
– Odota hetki, mä keskityn nyt, mutta ole siinä, niin kohta tulen.

Mies astuu rinnalle kurassa, avaa suun ja nauraa. Sen ihosta tulee tuoksu nenään ja saa
aivastamaan ilosta. Joku kännykkäkorvainen nainen kulkee ohi ja puhuu:
– Mikä sillä ny, mikä sillä ny? Soita sille ny ja sano, että minä tulen.

Lintata saappaita katuun ja katsoa lasista itseään kulkemassa saappaissa. Hyppiä joka
toiselle ja tunkea kohmeiset sormet syvälle taskuihin, kun ohi pyrähtää ihmisiä.
Kulman takaa tulee mies.

Tulee ja hengittää, istuu siniseen tuoliin, kaataa kahvia. Avaa keksirasian ja tarjoo.
Polveni leuassa ja naama viltissä. Silmät ovat ihan kiinni ja ne valuu. Mies nousee
ylös, käy viereen

Yksinäisyys murustelee polvilta lattialle, tulee viereen.
Keksin muruja matolla, jota suunnitella pesevänsä kesällä ja kaataa kahteen kuppiin
kahvia, joista toinen jää juomatta.

Keikkua polkimilla ja sotkea rantaan, painua jään rajaan. Kaukana joku istuu ja on.
Nykii väliin pilkkiä. Mies, jakkara ja pulkka. Tuulipukuinen nainen juoksee vierestä.
– Tyttö hei, ne jäät ei kyllä enää kestä. Toi selkähän on ihan sohjoa.

Illalla miehellä on kauppakassi mukana. Se riisuu takin eteiseen ja tulee sukkasillaan.
Seisoo keskellä lattiaa kysyvä ilme kasvoilla.
Keksinmuruja juuriharjassa mäntysuopaan liuenneena. Liesituulettimesta kuuluu
puhetta ja raitaista monta metriä pitkin laituria.
Kahvia mukissa istua kädet suun edessä, Sulkea silmät ja katsoa kohti.

Henkäys raitista ilmaa

14397352_10154523481239663_486177921_n

Maalaaminen ja kirjoittaminen, henkäys raitista ilmaa. Lukemattomien mahdollisuuksien kauneutta. Hetki vapautta, kunnes taiteen teko määrittelee sen, jota kutsutaan kauneudeksi.

Tyhjä kangas, puhdas paperi, minä, kynä ja maalausneste.

Katson mysteeriä kuin peilikuvaa. Mitä se haluaa tänään kertoa? Mihin viedä sivellintäni, kynääni?

Joskus hiljaisuus peittää alleen ja olo on tyhjä. Odotan ohjeita, energiaa, joka ohjaisi kättä.

Hiljaisuuden jatkueassa tajuan. Minä olen se joka kommunikoin. Mysteeri kysyy minulta, mitä haluat, kuka olet? Saan itse vetää viivat, kirjoittaa sanat.Minussa on se valo joka johdattaa.

Haloo mysteeri, onko linjat auki! Tänään tahtoisin leikkiä kanssasi. Ihmisen ei tarvitse tietää kaikkea, luojan kiitos. Elämän luonne on mysteeri, vapaus, tyhjyys, rakkaus, valo.

Istahdan muistikirjani puoleen, kumarrun maalieni ääreen ja vapaus täyttää jokaisen soluni hitaasti, hauraasti ja armollisesti.

Täällä

14454593_10154536748594663_1647612317_n

Nähdä rajojen läpi, kuin niitä ei olisi. Nähdä totuuden läpi kuin sitä ei olisi. Katsoa sokeuteen, kuin silmiä ei olisi.

Kun uskollinen itselle, on uskollinen muille. Kuin koko ulkopuolinen maailma olisi osa vihkimystä, joka todentaa sitä mitä minä olen. Ei täällä ole sellaista kuin epäonnistuminen. On seikkailu seikkailun perään ja vakavaa iloa!

 

Liisan tarina

Nyt on aika kirjoittaa tästä. Kelata tarinaani, jotta taas näkisin. Kiitos kanssakuulijalle. Kanssakulkijalle. Meistä jokainen on juuri oikeassa kohdassa nyt.

Pikkutyttönä valvoin myöhään ja uneksin vuoteessani. Näin itseni aikuisena. Näin kotini, joka oli täynnä taidetta ja väriä, outoja yksityiskohtia, kiviä hyllyillä. Näin etten aikuisena eläisi enää siten, kuten lapsuuden kodissani elettiin. Näin vapauden. Värikkään, hengittävän ja humisevan vapauden. Ja se pelotti.

Olin uskovainen tyttö. Tunnollinen ja miellyttämään taipuvainen. Puhuin opettajille aina totta. Katsoin silmiin ja vastasin kun kysyttiin. Vanhemmilta koitin lypsää huomiota syrjään vetäytymällä, olemalla vaivaton lapsi suuressa perheessä.

Elämä kulki jotenkuten. Olin syntynyt uskomusjärjestelmään, joka puhui muuttumattomasta totuudesta, yhdestä ainoasta paikoilleen jähmettyneestä totuudesta. Ajattelin että pitikin tähän tarinaan tulla, pitikin valita vanhoillislestadiolainen perhe. Ajattelin vahingossa niin, vaikka silloinen maailman käsitykseni ei tuntenut jälleen syntymää tai sitä että sielut voivat valita vanhempansa.  Tunsin, että olin pääsemättömissä labyrintissa, josta etsin reittiä kohtaan, jossa vapaus vavisutti. Tunsin, että jokin tehtävä mulla oli ja että se tehtävä ei täyty, jos elän koko elämäni perheeni kulttuurissa.

Lapsena valvoessa vuoteessa tunnustelin tulevaa näkymättömillä aistimilla. Tulevaisuus sanoi myös sen, että en ole uskovainen aikuisena. Pientä Liisaa pelotti. Helvetti pelotti. Luulin, että veljeni oli menossa kovaa kyytiä helvettiin, koska ei ollut uskovainen. Tulevaisuus kertoi myös, että olen taiteilija. Sekin pelotti. Uskovainen hairahtuu helposti taiteilijana. kun on niitä juhlia, viiniä ja boheemia elämää. Huolenaiheita oli siis runsaasti pienen tytön illoissa.

Lapsuuden selvänäköisyys sammuu, jos se ei saa tukea. Taisin nukahtaa. Aikuiseksi kasvaminen vaatii veronsa. Nuorena hain kovasti paikkaani uskovaisten yhteisöstä ja heidän nuorten keskuudesta. Jäin usein syrjään ja katselin menoa etäältä. Olin säilytyksessä, kasvamassa täyteen mittaan. Kasvamassa hetkeen, jona herätä.

Taide oli enkelini. Kuljetti läpi unen. Oli rinnalla ja antoi sisäiselle maisemalleni tilaa elää. Kasvoin sisältäpäin. Kasvoin lukemattomia värejä, tuhansia muotoja, mahdollisuuksia rajattomia.

Aikuiseksi kasvaminen on, että valitsee olla itsenä. Että on arvojensa takana ja on itselleen totuudellinen. Valmistuin koulusta. Taiteilijan paperit ja ei mitään hajua mitä seuraavaksi. Kävin psykologilla puhumassa lapsuuteni puhki. Selvitin elämääni. Muutin takaisin vanhempieni luo ja yhtäkkiä näin elämäni. Soppa sakeni kun sain näkymättömältä hoviltani selkeän viestin: kiellä usko. Heräsin aamuisin järkyttävään paniikkiin; minun pitäisi tehdä ratkaisu ja mitä perheeni siitä sanoo. Kävin maha kipeänä perheen jäseniäni ja ystäviäni mielessäni lävitse ja tunsin, miten jokainen vuorollaan hylkäisi minut.

Istuin seuroissa, kuuntelin lestadiolaisia saarnoja ja näin homman läpi. Teki mieli oksentaa, niin paniikissa olin. Tuntui että ihmiset näkivät sisälleni. Käyttäydyin töykeästi, itseäni suojatakseni ja suustani luiskahti ajatuksiani kuuluville ja uskovaiset ihmiset jäivät huolissaan katsomaan minua. Heräsin aamulla siihen, kun näkymätön ystävä kuiskasi korvaani, että Jeesus ei ihan ole sellainen kun uskonnossa opetetaan. Paine oli kova. Olin murtautumassa vanhasta koosta uuteen, laajempaan tilaan. Muutos oli väistämätön. Tuntui että olin keskellä virtaa, kiivaimmassa kosken pyörteessä.

Oli joulu 2014 ja radiosta tuli Mäntyharjulaisen Taiteilijan Kaija Juurikkalan pulputusta. Tuntui, että rauha olisi laskeutunut ylleni. Tässä maailmassa oli joku, jonka sanoista sieluni alkoi soida. En ollut enää yksin. Äkkiä löysin kirjoja. Törmäsin muunmuassa Neale Donald Whalschin keskusteluja Jumalan kanssa kirjasarjaan. Rauha ylläni syveni, Jumala on kaikki. Keinuttelin äitini keinutuolissa kirja sylissä ja tunsin kuinka sielulla ei ole rajoja. En olutkaan tullut hassuksi. Olin turvassa. Puhuin veljeni kanssa tuntikaupalla puhelimessa. Veli, jonka luulin joutuvan helvettiin, auttoi minut taivaaseen.

Kakskyt kaheksan vuotiaana naisena makasin uskovaisten vanhempieni kodissa kapealla rautasängyllä ja hengitin enkelin kutitusta. En ollut yksin. Ylläni häälyi energiaa. Olin sukuni siunattu ja suojattu. Esivanhempien silmäterä. Pimeässä oli hyvä olla.  Rakkauden ympäröimänä uskalsin olla haavoittuva. Surin mennyttä untani. Itkin tukahdutettua naiseuttani. Surin kiellettyä Jumalaa, Jumalatarta minussa.

Havahduin seksuaalisesti. Tajusin kirkkaasti, kuinka pyhä olin. Kuinka pyhää seksi on. Vanhempieni kodissa Aikuisena naisena tutustuin ensimmäistä kertaa minuun Rakastavan Jumalan edessä. Opettelin tuntemaan iholla, siirtämään tietoisuutta päästä iholle. Uskonto kutistaa naisen tietoisuuden navasta ylöspäin. Naisen voima pelottaa. Opettelin siirtämään sitä navasta alaspäin. Äkkiä mulla oli juuret. Mulla oli voima. Ja olin yhteydessä Äiti maahan. Olin tikahtua ilosta. Tätäkö seksi on! Hengen liikuttamista kehossa. Äidin liittämistä isään. Maan ja taivaan yhtymistä. Miksi olin pelännyt sitä? Kieltänyt sen? Se, jonka olin kieltänyt, oli olut koko ajan minä itse.

Äkkiä elämä alkoi järjestäytyä. Sain residenssi paikan Mäntyharjusta. Liihotin vapauteen maalieni ja pensselieni kanssa. Tapasin herkän ja hyvän miehen. Maalasin, kävelin syvän sinisen Pyhäveden rannalla ja rakastin.

Residenssistä soitin perheelleni ja ilmoitin etten tunnusta enää uskontoa. Pelätty hetki koitti ja mua ei pelottanut. Olin juuri tullut Naiseksi. Kasvanut voimaan ja virrannut elämää. Tutisin päättäväisyyttä ja tietoisuutta kaikesta. Aiempi elämäni oli ollut seikkailu, mutta enää se ei ollut totta.

Olin syntynyt uudestaan. Ensimmäistä kertaa tunsin olotilan, josta uskonnossa puhutaan. Olin lapsenkaltaisesti elossa, elämän sylissä. Kirjoitin päiväkirjaan viiskyt kertaa olen vapaa.

Rakastin miestä kesän yli. Kun lumituli, lähdettiin eri teille.

Yksin ollessa aloin kuunnella sisimpääni, unelmiani. Aloin maalata vimmatun vapaasti. Seikkailin kursseilla ja tein itselleni intuition vahvistuskursseja. Maalasin kuvan päivässä valmiiksi ja vein näyttelyn metsän eläjille takametsään. Aloin maalaamaan ihmisisitä intuitiivisia energiamuotokuvia. Siirryin kahviloihin ja puoteihin maalaamaan. Vein itseäni näkyville, haastoin intuitiotani ja pensseliäni luottamaan siihen, että kuvaan tulee aina tarpeellinen, ei enempää. Aistillisuus, joka oli saanut nukkua elämässäni pitkään, virtasi kuviin. Voimakas seksuaalisuuden kieltäminen ja seksuaalinen vapautuminen on muodostanut minulle tilan, jossa olen vapaa. Ja se on minun työkalun taiteilijana.

Hyvästeltyäni rakkauden oppaani, miehen, istuin talvi-iltoja kotona ja huokailin yksinäisyyttäni. Seurassani oli henki. Hän oli liki sydäntäni ja sai minut hulluksi olemalla aineeton. Keho kaipaa kehoa. Kehon tietoisuus etsii yhteyttä kehosta. Hengen yhteys on koko aikaista, aina ja kaikkialla yhteydessä. Lepäsin kehossani rakastettuni kanssa. Aloin maalata rakastavaisten sarjaa.

Samaan aikaan minut opastettiin tietoisuuteen pyhästä seksistä. Vanha muisto heräsi. Viisas elämän papitar oikoi jäseniään pitkästä unesta herätessään. Meillä on tietoisuus täydellinen, sen tarpeelliset osaset aktivoituvat elämän aikana juuri oikealla hetkellä. Ajoitus on aina täydellinen. Minun oli aika muistaa, että mieheni jäi valoon. Oli aika muistaa, että olevaisella ei ole rajoja. Että se jota etsii ja ikävöi, on tässä ja nyt juuri liki. Ystävälle soitin ja sanoin, että joka likalla on rakastaja jokaisella lukemattomalla taajuudella, planeetalla ja tähdellä. Rajattomat rakkauden mahdollisuudet.

Istuin kynttilänvalossa hengen kanssa käsikädessä ja suljin silmät. Melkein näin villapaidan miehen päällä. Avasin silmät ja mies oli poissa. Suljin silmät ja oivalsin. Minun mielikuvitukseni maailma on kaikki mitä on. Se sisältää kaikki muodot ja olennot. Kun avaan silmät, en näe sitä jota etsin, koska en voi nähdä itseäni. Kun katson toisen ihmisen silmiin, näen aukon tuohon rajattomaan sieluun, mielikuvituksen mereen. Näen rakastettuni itsessäni ja muissa ihmisissä. Jumala on tässä.

Hengen viisauden on tultava kehoon. Opeteltava kaikki aasta alkaen. On lahja kokea kehon pyörryttävä tunteminen ja hengen virta. Rakastaa sitä, joka on kehossa, on suloista. On suloista tuntea miehen paino. se on yksinkertainen valaistumisen hetki. Ja niin kaunis.

Pitkään hiljaisuudessa kasvaneella naisella on vapiseva sydän. Yksikin rakastava kosketus saattaa saada polvet veteliksi ihmetyksestä. Itsensä kieltäminen on tuottanut sen, että olen pitkään uskotellut itselleni, että en olisi kyllin ihana ja haluttava nainen. Oman naiseuden likaisena näkeminen tekee vauhkoksi. Miesten halu pelottaa. Olen antanut itselleni aikaa kasvaa rauhassa. Parantaa haavojani kiireettömästi. Puhtaalla sielulla on kaikki aika ja ehjä olemus. Kaunein Elämänpalvelus on muotoutua vapauteen, jossa se minkä luuli olevan vahingollista, tuottaakin suurimman ylistyksen.

 

Herttaista että saan askeltaa viisaana sieluna tämän neidon polulla. Melkein en malta odottaa mitä kauneutta elämä tuo. Kun itsensä näkee pyhänä, Jumalattaren porttina, kohtelee itseään kunnioittaen.

Nyt elämässäni on taite. Siksi kirjoitan tätä. Itselleni.

Taas jokin vanha murtuu ja uusi alkaa. Hengittelen uutta tervetulleeksi ja annan mielikuvitukseni laukata unelmoiden tulevaa. Olen tässä hetkessä läsnä.

Luulin että olin kasvanut kauan hiljaa. Lapsesta aikuiseksi. Salaa varttunut. Nyt näen: olen kasvanut aina rakkauden ympäröimänä, raikkaiden ympäröimänä ja aina yhteydessä. Ihmeellisen upealla ajoituksella olen kukoistanut.

Nyt kolmekymppisenä löydän itseni siitä, missä lapsena näin itseni olevan, kun makasin yksin vuoteessa, pelkäsin tulevaa ja itkin vapautumisen mahdottomuutta.

Vapaus on tullut itsestään. Kuinka muuten, sillä elämä on itse vapaus. Kuin olisin päässyt siihen kohtaan labyrintissa, jossa vaivalloinen vaellus menettää merkityksensä ja uusi matka alkaa.

Enää ei ole labyrinttia. On vain puhdasta valoa.

 

Maalaus on taiteilija Sami Kivelän maalaama. Nainen ja Karhu tuli kotiini ja onnesta mykkyräisenä tuijottelen sitä. 

nainen ja karhu

Sami Kivelä: Nainen ja karhu

 

 

Kunnioitan itseäni

13713381_10154329578784663_567378024_n

Tunnustan.

Oon tunkenut maalauksen roskiin, kun on sanottu että näyttää kasalta vaippoja ja roskiksen kansi on retkottanut vinossa kun auki revähtänyt suu.

Oon lopetanut kirjoittamisen, kun on tullut kirje, että ei julkaistakkaan.

Oon piilotellut tiettyjä maalauksia ja kuljettanut niitä niin, että maalausten kulmat on kolhiintuneet.

Oon pidellyt kaltoin minua. En oo uskonut minuun.

Kuin nainen, joka häpeää omaa voimaansa, sulkenut sanani, kuvani ja kehoni sermien, vaatteiden ja häpeän taakse.

Tänään luin että rakkaus ei tartte haluamista rakastaa. Koska Rakkaus on.

Jos mä päätän, että haluan rakastaa, oon ymmärtänyt rakkauden luonteen väärin, sanois Osho. Rakkaus ei tartte päättämistä haluta aloittaa rakastaa. Se on jo se.

Ja tässä Lissun elämässä, pois kaikista viisaista sedistä ja tädeistä, pois kaikista dogmeista, mä opettelen olemaan se mitä rakkaus on.

Tänään pitkästä aikaa himoitsin kirjoittamista. Ihan sama julkaistaanko vaiko ei. Intohimoitsen sitä miltä tuntuu kun kirjoittaa. Vähän kuin laukkais ratsulla maastossa. Sielu liitää.

Se riittää. Että on.

Sanokoon muut mitä hyvänsä. Puhukoon mieleni mitä hyvänsä.

Ja vaikka uskoni horjuisi ja roskiksen kansi retkottais taas, niin luotan että joku päivä mä näen, pysähdyn ja olen kaunis, valmis, keskeneräinen, mitää yrittämättä kuin vapaa lintu. Joka jo olen.

Kunnioitan itseäni. Kunnioitan luomistani. Kunnioitan sanojani, kuviani, kunnioitan itseäni.

Miten kaunista onkaan, että täällä me ollaan.

Sano sinäkin: kunnioitan itseäni

ja halaa päälle.

 

”Rakkaus on riittävää itsessään. Sitä ei tarvitse parannella. Rakkaus on täydellistä sellaisena kuin se on: sen ei tarvitse olla millään tavalla täydellisempää. Halu rakastaa paremmin osoittaa, että rakkaus ja sen luonne on käsitetty väärin.”
Osho

 

 

 

Suden kanssa juoksen

13020322_10154100565209663_2061037609_n

Hui Hai, pelästyis kiltti tyttö kun sivellin piirtäis sille suden kasvot!
Oli aikakin pelästyä, jotta uskaltais kilttikin katsoa sitä vietikästä vaistonvaraista narttua, joka naisen sielu on.
Clarissa Pinkola Estès kirjoittaa tähän tapaan jotensakkin: Terveellä naisella ja terveellä sudella on paljon yhteistä. Heillä kummallakin on voimakkaat vaistot, leikkisä luonne ja korostunut kyky omistautua, he muistuttavat toisiaan tiedon halussaan, sitkeydessään ja voimassaan.

Kah kun aika on suden vainon päättyä
Kah kun kiltin tytön on aika kaivaa kulttuurin peittämä sielunsa ja nostaa se taikaisin mysteerin arvoon.

Naisen keho

12957319_10154064077119663_191003281_n

Jumalatarmuotokuvia maalatessa olen saanut kohdata omia pelkojani naisen kehooni ja maalaamiseeni liittyen. Pelkoni ovat että en kelpaisi tällaisessa kehossa. Että en kelpaa tällaisilla maalauksilla.

Olenpas saanut tehtävän! Maalaa Lissu Jumalatarmuotkuvia! No joo! Maalaa naisen kehoja, Maalaa näkyväksi kehon pyhyys. No joo. Sanon minä kanssa.

Jo maalaaminen saattaa nostaa pelon että en kelpaisi, niin liitäpä siihen naisen keho. Kukapa nainen ei joskus ajattelisi, että hänen kehonsa olisi puutteellinen, vaillinainen, aivan väärä. Että kun hänelle arvottiin kroppaa, sai hän mutanttihirviön kehon. Haa! Minä tiedän. Pienenä tyttönä luulin ettei musta tuu ikinä naista. Rintojen kasvu sattui sairaasti. Ja vaikka kipua oli, ei rinnat oikeen kasvaneet edes. Ajatelin että tän täytyy olla vitsi. Että olisin ollut vitsi naisesta. Luunikin paistoivat. Ihmiset luulivat uimarannoilla, että olen anorektikko, ha. Ja mulle ku maistui ruoka, söin ku hevonen (syön edelleen paljon), mutta silti pysyin luisevana mutanttina. Oli omituista olla. Olla joku, josta olisi pitänyt tulla nainen. Sellainen nainen kuin lehdissä, sellainen kroppa kun naisilla yleensä oli, kuin äitini ihana vartalo, pehmeä.

Luulin tosiaan että piti tulla kuvastojen nainen. Tai olisin perinyt sukuni muodokkaan naisenkehon. Mutta ei tullut ei. Ei tullut sitä mitä luulin

Sillä mustapa tuli Jumalatarnainen. Jumalan nainen. Jumalattaren tytär. Taikka elämännainen, kuinka vain halutaan.

Sellainen kuin kaikki naiset on. Ei verrattavasissa oleva. Ainutlaatuinen. Avaruusolento. Ihme.

Hiukan olen hoksannut, että Elämätär, Jumalatar, Kaikkeustar ei tunne muotoa. Hän on rajaton.

Vaikka Kehon upeus on sen kauneus meidän kulttuurissamme, on kehon sisältämä sisäinen voima upea ja uljas. Sisäinen voima sytyttää kehon eloon ja elävöittää kaikki ja kaiken jotka sen näkevät ja kokevat.

Olemme määritelleet sen mikä on kaunista. Olen rohkea. Olen siunattu. Olen arka. Otan vastaan luottamusta. Sillä tällä maalausmatkalla astun tuntemattomaan, jossa kiltin tytön kuvaan astuu vanha viiksihuulinen noita-Jumalatar, kauniin naisen kuvaan muotopuoli-akka-jumalatar. Mysteerin maasta nousee kulttuurimme pelkäämät hallitsemattomat naiseuden voimat, voimat jotka poltettiin, hukutettiin, vaiennettiin. Kun pelättiin omaa voimaa.

Aion unohtaa määritelmän kauniista ja oikeasta. Haluan vain maalata sen mitä kuvana nousee.

Ja lopuksi tahdon kiittää Yhtä Voima Naista! Äitiäni. Kiitos! Olet rakas ja kiitetty! Ja äiti rakas, älä huolestu! Syön kunnolla ja käyn lenkillä ja voin hyvin. <3 Rakastan sinua <3

”…kun yöllä kuumien lähteiden lähellä sytyttetyllä nuotiolla näin alastoman noin 35-vuotiaan naisen, jonka rinnat olivat lasten saannin tyhjentämät ja vatsa juovikas raskausarvista. Olin hyvin nuori ja muistan olleeni pahoillani hänen vaalean ja ohuen ihonsa vaurioista. Joku soitti marakassia ja rumpua, nainen alkoi tanssia hiukset, iho, rinnat ja raajat eri suuntiin liikkuen. Miten kaunis hän oli, miten täynnä elämää. Hänen viehkeytensä oli musertavaa. … Näin voiman, joka naisen keholla on, kun se on herännyt eloon sisältä käsin. … Näin taas jotakin mitä oli opetettu olemaan huomaamatta, voiman, joka keholla on. Kehon kulttuurinen voima on sen kauneus, mutta kehon sisäinen voima on harvinaista, sillä suurin osa on ajanut sen pois kiduttamalla tai häpeämällä ruumistaan.”

-Clarissa pinkola Estes, Naiset jotka kulkevat susien kanssa

 

Naiseksi tuleminen on kehoon tulemista

Kiitos!

 

 

Jumalatarmuotokuvat

12714018_10153916219034663_1153535951_n

Minä hamuilen uutta aihetta, joka on tyrkkinyt itseään tykö. Ajatus on pyörinyt pitkään alitajunnan perukoilla: tee Lissu Jumalatarmuotokuvia! Idea tuli, tuumasta toimeen! Ensimmäinen malli kävi eilen ja tunnelma oli hykerryttävä. Tänään riisuuduin itse ja maalasin itseäni.

Kun aihe kolkutteli ja pyysi päästä sisään, hämmennyin. Mitä, minäkö, Jumalattariako!!?? Mielikuva oli ensin, että ei, en osaa, Ihmisen piirtäminen saati maalaaminen on aina ollut intohimoni, mutta se on myös ollut aihe, joka jännittää. Sillä silloin sisäinen kriitikkoni innostuu ja alkaa kontrolloimaan vapauttani luoda. Mallista vapaasti maalaaminen on siis seuraava askeleeni, vapauttaa itse itseni maalaamaan rakkaudella aihetta, johon tunnen intohimoista vetoa ja paloa!!Toinen jännitysmomentti on Jumalattaruus. Nimi tuotti mulle ennakko-odotuksia. Että kuvien pitäis säihkyä, loistaa, säkenöidä, vyöryä rakauden symboleja, naiseuden ylistystä ja vaikka mitä bling blinggiä, hii!

Pelosta huolimatta kannustimena tähän uuteen maalausprosessiin on se että alan luottamaan päivä päivältä intuitiooni. Tiedän, ettei tarvi tietää mitä on, mitä tekee tai mitä tuleman pitää. Mieli keksii koiruuksiaan ja haukkuu olemattomia pelkoja ja esteitä. Olevainen maalaaílee rajattomalla pensselillä yli rajojen, valosta synkimpiin varjoihin,elämää kunnioittaen, turvassa ikuisessa olemuksessaan ! Hii!
Siispä kutsuin kokelasmallit muotokuvattavaksi. Ensimmäinen sessio oli eilen! Kiitos Satulle, upealle naiselle!
Mietimme mitä Jumalattaruus on, mitä se tarkoittaa. Tultiin siihen tulokseen että sehän on tällaista tavallisen hykerryttävää naiseutta, tällaisena ja sellaisenaan kuin se ilmenee. Jumalattaruus on niinku syvä kaivo, josta saa ammentaa oman tarpeen mukaan, se on kuin työväline, sivellin, jolla voi maalata naiseuden todellisuutta omalla ilmentämistavallaan.
Satun Jumalatarmaalaaminen oli ihmeellistä. Maalaus huolehti itse itsestään. Sivellin kulki omia polkujaan ja saatiin ihmetellä vierestä syntyvä.
Vaikka mieli koettaa kontrolloida olevaa, muuttaa naisen kehojamme mielikuviensa kaltaisiksi tai toteuttaa maalauksien kautta egon ylistystä, on todellinen maalaus, todellinen olevainen ikuista vapautta ja kulkee reittejä tuntemattomia, joita mieli ei voi ikuna käsittää.

Naisen keholle vapaus ja rauha olla olemassa olemisentavallaan. Maalaamiselle pyhä hetki ilmentää jumalainen kauneus, arkinen kukoistus, joka naisessa on

1 / 712345...»»