Tyhjyys. Olla itse itsen tyhjyydessä. Täysi tyhjyydessä.
Joku päivä sitä aavistaa oman olemassa olonsa mahdollisuuden. Että voi olla todellinen. Ehkä voin olla verta, lihaa ja luuta. Että ehkä voin olla elävä, vaikka tulen kuolemaan tässä elämä kuolema elämä syklissä, voin aavistaa olemukseni ikuisuuden.

Ihme on se että elän.
Se on rakkaussuhde.
Totaalisen kiihkeä.
Totaalisen sitoutunut.
Totaalisen totaalinen.
Se on kipeä suhde.
Se on kaunis liitto.
Se on ihme.
Minä rakastan minua.

Maalaan livenä galleria Allissa Keravalla. Tylsänä tuijotan kuivaa, valkoista kangasta. Ahdistavat muistot pakkomaalaamisesta tulee mieleen. Nyt vain hengittelen. Koskettelen kangasta Tärpätissä ja maalissa kastetulla letkeällä maalausnesteellä.
Maalaan värialueita kuin ennen taidekoulussa, kun koitin etsiä polkua pakkotehdä jotakin oikeaa taidetta- maailmassa.
Kesken kaiken tajuatämähtää tietoisuuteen. Mikä kunnia!!!
Ranskalainen taiteilija saapuu paikalle:
(hän puhuu suomea ranskalaisittain korostaen)

taiteilijan on vapaus.
Siksi olet taiteilija. Vapaus on ainut syy maalata. Ainut syy olla elossa. Nauti elämästä! Opettelisit naukkailemaan laadukasta viiniä!
Taiteilija itse valitsee intohimon!
Hän itse maalaa kuun taivaalle!
Koska taiteilijan täytyy, sillä hän on vapaa! Ah!

Itku, ilo, ikävä, riemu, raivo, pelastus, armo, intohimo. Nämä kaikki minussa. Lyön käden suulle ja haukon henkeä.
Kiitos!
Kuva on äkkiä valmis. Ranskalainen sanoo, et kuvan ei tartte tulla koskaan valmiiksi. Taiteilija päättää milloin lopettaa.
Keitän vahvaa ja hyvää kahvia. Siirryn ulos ranskalaiselle puutarhatuolille ja nautin vieraani kanssa merinäköalasta Keravan keskustassa.
Kahvi kelpaa viinistä!
Ihmisen on vapaus!

Olen harhaillut metsissä, kiertänyt rämeet ja rämpinyt suot.Tänään löysin uuden reitin. Polku paljasti itsensä, lehvät kääntyivät syrjään kuin verho.
Minä seison vuorella. Polku johti tähän. Katson maisemaa, joka levittäytyy yltympärilläni maasta taivaaseen.
Tämän pidemmälle en kykene menemään, eikä tarvitsekkaan, sillä näen sen jota olen etsinyt.
Olet siinä sinä, jonka olen hukannut viidakkoihin.
Olet valona loistamassa polkuni päässä, viemässä syvemmälle, minua johdattamassa.
Olen etsinyt sinua, juossut perässäsi, koettanut tavoittaa. Valosi on kavahtanut kiinni pitämistä, kuin peura, se on paennut. Koska se on luonnonlaki, että saalis pakenee metsästäjää.
Tässä vuoren laella näen sen nyt selvästi.
Sinua ei voi erottaa minusta. Olet minussa kuin heijastus peilissä.
Tapahtukoon tahtosi, sanot. Olet ajanut minua takaa, siksi olen paennut, että tahtosi täyttyisi. Että saisit hakea minua kuin virvatulta.
Niin sinä sanot ja jatkat hyvin hiljaa, että sen voi kuulla vain jos laskee korvansa tuuleen,
kun olet valmis, kun olet juossut juoksusi, ryntäillyt kiireesi, riittää kun pysähdyt. Ja minä olen siinä. Valmiina sinussa.
Niin on aina.
Meitä ei voi erottaa mikään.
Olemme yhtä.

Ikuisesti.

Tähdet leimahtavat taivaalle.
Yhtä aikaa niiden kanssa öiselle taivaalle nousee kaiho. Pyöreä punainen kuu.
Asuuko ikävä aina minussa?
Koskettaako ikuisesti sieluani pitkillä sormillaan, pyytääkseen minua muistamaan kuka olen?
Siksikö tulin, että muistaisin?
Siksikö tulin tähtiä pitkin?

Jos on elänyt pienenä,
Elänyt rumana
On elänyt niin kuin on luullut olevan hyvä ja oikein.
Pienentänyt itseään, koettanut hakea hyväksyntää. Pienentänyt itseään muita varten, koska on luullut että toiset eivät kestä totuutta.

Mutta äkkiarvaamatta, kun hiukset ovat kasvaneet luvattoman pitkiksi ja silmäluomet uurtuneet iän myötä raukeiksi,
On herännyt hahmottamaan liikkeet, joita jäsenet mielellään liitelevät. Astunut tietoisesti tanssiin, tietoisesti iloon.
On alkanut hahmottaa loistonsa määrää,
Oman upeuden ainaista ilotulitusta.
Sitä kun tulee siksi kuin jo on.
Että levittää todelliset loistavat siipensä,
Lieskauttaa vartensa elämään.

Askel askeleelta pieni täyttää suuren.
Kuin sielu, joka täyttää jumalan olemuksen kokonaan, todellinen kauneus odottaa täyttymystään kärsivällisesti.

Kauneus on totuus.
Kun uskaltaa raottaa pelon verhoa, aukeaa rajaton upeuden maailma.
Voi hengittää sen maailman ilmaa ja katsella maisemaa.
Pyyteettömästi antavia käsiä
Rakkautta hehkuvia silmiä
Kunnioittavia katseita
Kiihkeitä tunnustuksia
Rehellisiä tunteen ilmaisuja
Siunauksia pulppuvavia ihmissuhteita
Intohimoisia tekoja
Ikuisen ykseyden lohtua
Suloista luopumista
Uuden ajan kihelmöivää odotusta
Hetkessä hengittämistä.

Muutaman viikon aikana on noussut muistoja lapsuudesta esiin. Muistatko miltä uusi nukke tuoksuu, miltä tuntuu barbie-hevosen mokkakarva, entä kiiltävät tarravihkot?
Rakastin asetella leluja kuvaelmiin. Minä, vanha sielu, rakensin sohvalle hoveja valtiattarineen, valtiaineen, hoviväkineen. Ja mikä harmonia vallitsikaan! Mikä ylimystön armollisuus ja seuraajien altis uskollisuus. Mukana oli myös eläinkuntaa ja kaikki se mitä mielikuvituksella kykenin näkemään.

Nyt kun olen kohta kolmekymppinen, olen saanut mielikuvituksen lahjan takaisin.
Tiedekin sen sanoo. Ihminen kykenee näkemään vain sen mihin uskoo.
Iltaisin pidän silmiäni kiinni, että kykenen epäuskoltani näkemään luonani vierailevat hovit, taivasväen, jonka kosketus on niin pehmeä lissupienen poskella.

Rakastan valmiiden taulujen tuhruisia kylkiä! Ne on kuin nuhkahtaneen vastasyntyneen vauvan rintaa imemästä rauennut suu! Oih ja iih! Äärettömien mahdollisuuksien maailmassa, äärettömässä avaruudessa, nämä suloiset kuvat ovat minun kodissani ja odottavat innosta tutisten näyttelyä. Kiitos kiitos kiitos! Elämä on runsas ja kaunis kaikkinensa.

(lähetys osoite on Liisa Annelin tietoisuus, joka sijaitsee 178cm pitkässä, kolmeakymmentä käyvässä, ihanassa naisen kehossa.)

Puhtaat pyykit kaapissa
Sisko paistaa kanawokkia
Ystävä tulee yökylään
ja kuuntelee puoli tuntia musiikkia, jota rakastan, kanssani hipi hiljaa. Ah!
Ja sit mä istun sunnutai iltaa yksin ja lasken kesän tuloja ja menoja.

Kestänkö runsautta? Pystynkö ottamaan vastaan elämän lahjat?
Runsauden jota elämä tarjoaa, kysymättä kaivanko kuvetta!
Ilmaisen terveyskylvyn metsässä?
Tuoksujen elävöittävän voiman alkavasta kesästä?
Äitini kauniisti ikääntyneet kasvot, ystävälliset silmät, kapean suun?
Ihmeellisen kauniit siskoni, saunassa ripirinnan
ja lapsen pyöristämän siskon vauvamasun,
Ja jo syntynyneen ryppyiset kasvot?
Sanon minä saappaat.
Ihminen ei kestä todellisuuden runollisuutta. Sen runsautta.
Tietoisuus on ohjelmoitunut siihen, että runsaus ei riitä.

Siispä minä tilaan tietoisuuden laajenemista, tietoisuutta runsaudesta! Tähän osoitteeseen kiitos!
Runsaus, ha! Se kun on niin armelias,
lähettää itsensä, muodossa ja toisessa.
Oletteko joskus huomanneet, mennessänne talon maalaustalkoisiin, että työt on jo tehty ja olette päätyneet suoraan jatkoille eli ruoka ja kahvipöytään ja lopuksi teidät kutsutaan saunaan? Hä!
Minä olen.

(Kiitos kiitos kiitos, teen tilaa saapuvalle lähetykselle!)

Nyt nyt nyt!

Haistatko saman kuin minä!
Pölyiset pöllyävät maantiet
Sadekuuro kuivaan asfalttiin
Metsään on tuomi tehnyt kukintonsa
Aurinko on paahtanut huoneen ilman paksuksi
Pilvinen jakso, sataa toista viikkoa
Pyykit on montapäivää ulkona auringon valkaisemana

Miltä nyt tuntuu, miltä tuoksuu, mitä muistuu?

Sellaisenaa
Rakkautta aavistaen
paljain varpain on kesä, kysymättä mitään tai ketään!

On sanaton olo. Viikonloppuna päätin Kirsi Salon Vapaa nainen kurssin. Kolme sanaa vain soi mielessä kiitos kiitos kiitos!
Vaan syntyi niitä muitakin sanoja, itsestään:

Kierrän kierrän.
Sivelen ihoa, pehmeää ja vaaleaa.
Silmäni ovat kiinni.
Hengitän sisään ja sitten ulos.
Olen pehmeässä luolassa, jonka seinämät ovat elävää naisen kehoa.
Olen syntyvä, olen uudistuva.
Olen naisen kehossa valopatsas.

Kierrän kierrän.
Sivelen pehmeää naisen rintaa, olkapäätä, reittä. Karheaa vaatetta, tuoretta kaulan kaaretta, hiuksia soljuvia!
Hengitän naisen kohdussa, hengitän itseni naiseksi.
Sisareni, rakkaani, yhtä matkaa
Kiertävät kiertävät. He, jotka luovat
syntypaikan minulle, kiertävät kiertävät.

Ei ole syntyjää ilman synnyttäjää ja vastasyntynyt synnyttää synnyttäjän.

Ojennamme käsiämme
Sivelemme toisiamme
Hengitämme siskomme solujemme muistiin
tukemaan niiden rakennetta, vahvaa ja ikuista rakkautta
kehojemme kuoren sisään,
sielumme kotiin.

Musiikki kiertää kansamme
Kiehtoo meidät syvään meditaatioon.
Olemme yhtä, äitmme maan lapsia, hänen kaltaisiaan.
Lempeitä, myrskyisiä, hedelmällisiä, viheriöiviä, kasvavia ja kuolevia.
Olemme elossa, kuten äitimaa
Ja hän kantaa meidät ikuisen rakkauden voimin.

Siellä, jossa on naisia, on sydän
Siellä on jumalainen ilo ja juhla
Siellä on syy olla jumala

Ja ovi aukeaa, saliin ja musiikin kiertoon käy askelet.
Kierrämme ja kierrämme
Jäljellä on sisaruus, olemme tyhjässä, epävarmuudessa,
omassa voimassa.
Ja askelet, monen kulkemat, käyvät rinkiin ympärillemme.
Ovat tulleet taisteluista,
Metsistä, vuorilta
ja ilmoista. Toisista maailmoista ne miehet
Ja siskon sydän on vain rinnassa lyömässä.

Voiko nainen rakastaa julkeasti? Voiko nainen olla vapaa?
Voiko hän kiertää siskojaan ja sivellä heidän napaa,
olkaa rintaa?
Voiko hän näyttää lempeytensä, myrskynsä, voimansa!
Sydämensä verenpunaisen rakkauden!

Kierrämme ja kierrämme.
Se, mitä me olemme, heijastuu ympärillä istuvista miehistämme.
Sorjat kätemme, painavat ja pystyt rintamme,
ehdottoman pyhät ja puhtaat vartemme
kietoutuvat yhdessä musiikiksi. Me kieräämme kehää kierrämme!

Ja kun musiikki vaimenee, putoaa kohdusta salin lattialle uusi nainen
vilpittömästi viattomuudessaan.
Hänet ympäröi vartijoiden joukko.
Miehen voima on siinä, että hän kantaa naista, tekee tilaa.
Hän on voiman vartija.
Mies on turvallinen liike, jossa hänen siskonsa rakkaus elää.
He ovat toisistaan eksynyt yksi.
Kun he kohtaavat toisensa,
riisuttuaan pelot, kaadettuaan muurit, itkettyään  jäätyneet sydämet suliksi,
ovat he jälleen löytäneet paratiisin,
ikuisen rakkauden, joka aina lepää heissä.

Loputon meditaatio
Kierros kierrokselta
Kutsuu rakkauden ja valon esiin.