Lime

Tein kymmenestä limestä siivuja ja annoin kuivua. Kummastelin, että miksi ihmeessä! Mihin minä niitä tungen? Pikkuhiljaa käyttöä on löytynyt. Lahjapakettiin koristeeksi, tuoksulyhtyyn tuoksuttelemaan, paperipussiin hyllylle ja pussinsuuta pikkusen auki. On veikeää kun se kirpakka haju tulee silloin tällöin pussista nokkaan.
Sain lahjaksi Deepak Chopran kirjan Polku rakkauteen. Hän puhuu ihmisen perimmäisestä olemuksesta ja sen luonteesta. Kesken lukemisen oli pakko tekasta kirjanmerkki limen siivusta. Kun koet itsesi hengeksi, et enää pelkästään tunne rakkautta – vaan olet rakkaus, Deepak sanoo. Limen kappale kolisee kantta vasten ja nyökyttelee!

image

Lohivuokaa

Voiko pelkän ruuan tekeminen synnyttää ideoita? Ihan kädet hikoo ja rinta lämpenee, kun visioita pukkaa :)
Kuinka paljon sitä kiireessä menee luovia ajatuksia hukkaan? Oon kiitollinen, että saan elää tällaista elämää. Pilkkoa juureksia lohivuokaan ja haaveksia!

image

Leikki

Hiihtoloman vietin hoitolasteni seurassa. Luistelimme, lauleskelimme ja olimme. Viikko hurahti nopeasti ja ääni meni. Lapset olivat niin yhteen pelaavaa joukkoa, ettei tarvinnut huutaa. Sakkia oli kuitenkin, että omaa ääntä piti korottaa, tullakseen kuulluksi.
Vierailin tässä eräänä päivänä ystävättäreni luona. Päätimme antaa sisäisen lapsen tulla kuulluksi ja leikimme. Rummutimme uusilla perinnerummuilamme ja maalasimme mitä mieleen tuli. Ihanaa oli myös suklaakakku ja ystäväni tyttären, neläjävuotiaan neidon, nukahtaminen päiväunille viereen.
Leikki on yksinkertaisuutta. Kuvitella toisin. Leikki on pieniä asioita. Hetkiä, jotka kutsuvat läsnäoloon ja jotka odottavat kuulluksi tulemistaan.

image

Voima

Aiheet, jotka innostavat kuvan tekemiseen, ovat tässä ihan lähellä. Ne viipyilevät ja odottavat. Ovat nöyriä ja innokkaita. Aiheet kuviin ovat olemassa joka hetki. Nyt ja nyt ja nyt.

Maalaaminen on oleellisen löytämisen tarvetta. Se on totuuden todentamista ja jatkuvaa juhlintaa kokemisen runsauden ja ilmaisun vajavaisuuden synnyttämässä ristiriitaisuudessa. Voima, joka etsii pelotonta kulkutietä ilmaistakseen itsensä, on rajaton. Suodatin, joka tekee voiman näkyväksi, sanoo vain sanan kerrallaan, maalaa vedon kerrallaan. Voima maalaa äärettömällä siveltimellä.
Rajallisella ilmaisulla koskettaa totuutta ja nähdä, kun se paljastaa kasvonsa lyhyeksi hetkeksi ja silloin kuin peilistä, voi nähdä heijastuksen itsestään. Maalauksen peilistä katsellessa näyttäytyy olevainen jokaisen uuden kokemuksen myötä aina vain laajempina mahdollisuuksina olla olemassa. Jokaisen uuden värin sävyn myötä syntyy uusia sävyjen yhdistelmiä. Elämä näyttäytyy muutoksena, joka vaihtaa muotoaan ja laajenee.

Ja aiheet maalauksiin ovat lähellä. Ne viipyilevät ja odottavat. Kehottavat vain olemaan. Sillä ne ovat joka hetki. Sillä kaikki on, joka hetki, valmista olemisen laajenemista.

Pisaroille kiitos

Ainakin yhden hyvän asian löydän syksystä: vesimollukat riippumassa parvekkeen kaiteelta.

Rukkanen

Olin hautausmaalla ulkoiluttamassa itseäni. Roudasin puista arkkuani ja koitin pidellä sitä pystyssä, että ruumiini olisi saanut raitista ilmaa. Arkun kansi oli poissa ja vilkuilin sivusilmällä itseäni arkussa. Ihoni hilseili pitkinä liuskoina ja haisin jo voimakkaasti. Olin rakas mätänevä ruumis. Olin tärkeä ja sellainen, josta täytyi pitää huolta. Sellainen, joka oli olemassa ja kuitenkaan ei ollut. Sellainen, joka olisi hävinnyt, muutanut muotoaan joksikin muuksi, jos en olis ulkoiluttanut sitä. Maatunut olisin.

Meitä, minua ja minua, kiersi omituiset eläimet. He olivat siivekkäitä, raidallisia, pilkullisia, pitkäkaulaisia ja ystävällisiä. Kaikin puolin rakastavia. Näin heidät, vaikken pystynyt siihen. Pelkäsin heitä, vaikka tiesin, ettei olisi tarvinut. Unessa ajattelin, että pystyn tähän. Voin elää tämän ruumiin kanssa, sillä nuo eläimet (jotka näyttivät tulleen suoraan lasten piirrustuksista: nuo kirahvien ja seeprojen ja kärpästen ja virtahepojen luovat yhdistelmät) suojelivat minua. Keräsin tunteen keskelle itseäni ja koitin tuntea sen johdatuksen ja turvallisuuden koko kehossani.

Seisahduin ja pitelin arkkua. Aloin tunta omituisen kolminaisuuden. Sen että minun ja ruumiini lisäksi oli nuo mielikuvitukselliset ja lapsellisen iloiset eläimet, joita en kyennyt näkemään, vaikka näinkin heidät. Aloin rakentamaan siitä vakiota (vaikea kuvailla sanoin tunnetta, mutta koetan silti). Vakiota olemisestani ja sain pelokkuuteni hiljenemään. Tunnustelin, sitä miltä eläimet tuntuvat, miltä minä tunnun ja miltä ruumiini tuntuu. Ja sitten kaikki muuttui. Juuri kun olin saanut vakioni loksahtamaan lokeroonsa, metsän laitaan ilmestyi uusi omituinen eläin ja alkoi lähestymään ryhmääni.

Säikähdin ja astahdin vakioporukkani eteen. Koin tehtäväkseni suojella koko kaartia, eläimiä, ruumistani ja minua, tuolta uudelta ja oudolta eläimeltä. Eläimeltä, joka lähestyi rakastavasti ja ymmärtäväisesti. Siihen heräsin, kun aloin häätämään huutamalla uutta tulokasta.

Seuraavana päivänä olin mätänevä ja rakas ruumis. Puhelin itselleni lohduttavasti ja tuijotin hämmentyneenä käsivarsiani, joita saan vähän lainata. Ruumistani, joka kyllä maatuisi ja muuttaisi muotoaan. Pesin käsiäni huolellisesti nivel niveleltä ja tunsin kuinka rakas olin ja kuinka muutos oli ainoa pysyvä asia minussa. Ja kuinka silti sitä usein pelkäsin. Tunnen ajan illuusion, tiedän sen ja tunnen sen, ja siksi onki ihme olla elossa. Olla samaa aikaa kuollut ja elävä. Olla samaa aikaa maata ja taivasta. Saada kokea tuo kaikki rumiissa. Se on hämmentävää ja ihmeellistä kertakaikkiaan!

Eräs oppilaani, eräs viisas nainen sanoi, että sen voi ajatella niin, että ruumis on työrukkanen ja sinä olet käsi. Kun rukkasen riisuu, on se toimintakyvytön.

Pelko

Muiden suusta kuulet puheen. Olet eristyksissä ja peloissasi.

Toisena päivänä saat toiset korvat ja kuulet muiden puheen. Kuulet, että ei ole muita. Ja silloin rakastat tulisesti ja ehdoitta.

Sillä sitä elämä on. Kävi miten kävi. Ehdotonta rakkautta. Sano minun sanoneen.

Työhuoneella

Työhuoneen ikkunasta näkee, kuinka pilvet ajavat kylläisten puiden yli.
Eräänä päivänä helpottuu
ja sade kastelee kuivan asfaltin.
Kaikki on jo.

Nuotio

Nyt on vielä kesä, mutta metsässä on syys. Sen huomaa kaikkialta. Tuoksusta. Sienistä ja lapsista, jotka istuvat kehässä majassa. Maja on kyhätty kolmesta lahosta riusta ja päälle on riivitty kangasta ja sammalta. Oksia. Nuotiota valvotaan tarkasti ja se on pieni. Saisi kämmenellä sammuksiin, jos omaisi sellaiset kädet. Ja myöhemmin, kun mies tulee paikalle, hänellä on sellaiset kädet, jolla saisi nuotion sammumaan.

Ja syys on, sienikehineen;valkoisine noidan ympyröineen, maassa. Koivut hytistävät sateesta limaisia lehtiään. Koirat haisevat mädältä, kun ne tulevat metsästä. Ovat pyörineet lehdissä ja sienissä, sateesta mädissä.

Koivut ovat alempana. Ylempänä harjulla kasvaa mäntyjä ja mäntymaassa kangasrouskuja ja suppilovahveroita. Maja on harjulla nojaten mäntyyn. Ovensuusta aukeaa aikaa sitten kaadettua aukeaa, josta nyt nuoret taimet pinkovat kohti korkeuksia. Kehä on myös majan ulkopuolella ja se on kyhätty kivistä, jotka on kannettu nuorten männytaimien välistä, kivisestä maasta. Keskelle on kaadettu kivistä laakein, melkein majan sisään asti. Siinä on se nuotio, joka mahtuisi kämmenen sisään.

Vaikka metsässä on syys, on se vielä arka se syys. On helteisiä päiviä viileiden aamujen jälkeen. Lapset eivät harmistu kylmästä. He vain huomaavat muutoksen, kun nuo kaksi tapaavat jälleen ja arasti tervehtivät toisiaan, lämpimät kesän helteet ja talventuoja tuulisine sateineen ja aamuineen, jotka tuovat kypsyvän viljan tuoksun kilometrejen päästä pihaan. Lapset eivät mieti säänmukaista vaatetusta. Kunhan ovat edes kumisaappaat, kun nyt metsään on tultu ja saattaa olla märkääkin. Ei haittaa, jos puserossa hikoaa tai t-paita on viileä, ollaanhan nyt metsässä ja tehdään nuotio, istutaan kehään. He taittavat eväitään voipaperista ulos ja alkavat jakamaan.

Ja nyt kun on vielä kesä. Kun kypsyvät puolukat vaivihkaa vihjaavat syksyä, muistan miltä tuntuu eväspaperin rapina ja voi leivän välissä, kun se kovana ja kylmänä jää hampaisiin ja ikeniin kiinni. Mies tulee yllättäen paikalle. Se on iso mies. Saattaa olla koirakin mukana, ken ties. Myöhemmin, nyt kun ei ihan vielä ole syys, kertoo se mies miten sen nuotion olisi saanut kämmeneen ja jos olisi vähän painanut, olisi se tuli sammunut siihen. Näin aloittaa, että näki tiipiin, kyhätyn intiaanimajan. Tuli katsomaan. Kurkisti sisään ja pieniä lapsia istui kehässä majassa. Kaiken huippu oli laakealla kivellä nuotio kämmenen konoinen.

Taisi olla isosiskon saappaat, kun vähän hiersivät paluumatkalla. Tulimme puron yli ja riivimme heinää mennessä. Tähän väliin tuulta ja unohdusta. Kaupunkeja ja koululaukkuja, tehtäviä, juoksemista linja-autoihin ja juniin. Vierailua ystävien ja sisarusten luona. Koiran hankinta. Ja tietysti velvollisuuksia ja unelmia. Ja kaavakkeita kelaan, vuokranmaksupäiviä. Uusia laitteita ja punkkeja koiran nahassa.

Se mies tulee ja sanoo, että kun oli kumartunut ja katsonut majaan ja oli nähnyt lapset ja nuotion, oli tarjottu leipää. Se mies jatkaa ja samalla tuuli, joka puhaltaa unohdusta, vaimenee. Muistan punaiset saappaat, jotka vähän hiertävät. Muistan havuneulaset majan pohjalla ja ison miehen, jolle sisko ojentaa evästä.

Ja nyt kun on vielä kesä, talletan muistoni visusti ja annan niiden riepotella. Niistä tulee hyvä olo. Ne villitsevät mielikuvitusta. Ne antavat punaiset saappaat ja intiaanille majan, kehän kiviä ja sulan hiuksiin. Antavat ihmisiä metsiin kulkemaan, jakamaan leipää omille ja vieraille. Huolehtimaan tulesta hyvin, ettei se leviä. Kyhäämään niin, että saa sopivalla kivellä tukahdutettua. Tai kädellä, jos omaa sellaisen käden, johon mahtuu nuotio.

Soturi

Eräänä aamuna herää ja katselee kuka on se ihminen, joka asuu oman nahkan alla, joka liikuttaa käsiä ja pesee hampaita. Sinä aamuna huomaa ajatukset, jotka surisevat päässä, kuin parvi herhiläisiä ja häiritsevät keskittymistä. Silloin tulee (kun on saanut hyönteiset haaviin ja haavilla ulos ikkunasta) tarkistettua suunta: kuka minä todella olen?

On totta, että aikuisen on toimitettava asioita ja käytävä töissä. Ostettava leipää kaupasta ja huolehdittava, että lapsille on iltapalaa. On harjattava kengät puhtaiksi ja tiedettävä koska työn pitää olla valmis. Haettava näyttelyaikoja ja etsittävä asuntoa. On totta, että menneisyys ohjaa valintoja. Joskus eletty elämä ottaa vain kiinni ja ei päästä otteestaan. Se kyseenalaistaa ja arvottaa tekoja. Se estää etenemästä ja muistuttaa hiljaa epäonnistumisista. Kuiskii mahdottomista tehtävistä ja siitä,  mitä ihmiset oikein ajattelevat.

Maailma on ystävällismieleinen paikka. Paikka, johon solahtaa, nojata puunrunkoon ja katselle järveä, johon ilta laskeutuu. Jos sodassa soturi pysähtyisi miettimään kuinka kuuluu ampua, pidellä jousta, hän kuolisi. Sodassa ei voi pysähtyä. Menneisyys on soturin vaisto. Vaisto ohjaa tekoja. Ohjaa tiedostomattomasti.

Lapsena kun astui viileään kesäaamuun kuistille, vielä aamupalaa syöden, haisteli hetken ilmaa ja antoi päivän tempaista mukaansa. Meni ja toimitti, juoksi siellä, missä paljaat jalat halusivat juosta. Siellä missä oli aurinkoista ja tuuli mukavasti. Jälkeen päin puhdisti kanan kakat varapaiden väleistä, pesi käsiä purossa. (Puro on siitä viisas, että huolimatta siitä mitä tapahtuu, se virtaa vain ain ja ainiaan) Ja puro keksi uuden leikin ja tempasi mukaansa (Barbie nuken uittotouhuja).

Menneisyys on soturin vaisto. Se ei ole päämäärä. Se on pysähtymättä antaa menneen nousta ja neuvoa parhaimmat reitit. On totta että aikuisen pitää toimittaa, pitää kädet sen hetken sota-aseessa, kynässä, haravassa, papereissa, ratissa. Antaa vaiston ohjata ja huomata kaikki se, mikä on totta nykyhetkessä. Kertoa omaa tarinaa pois, irtaantua siitä ja lopulta olla lähempänä sitä todellista itseään, kuin lapsena.

6 / 7««...34567