Häiriö vaiko portaali?
Lapsena koin, että olin kömpelö. Koin, että en onnistu siinä, mikä oli muille helppoa. Minua ei koskaan diagnosoitu, mutta selvästi kannoin hahmottamiseen ja lukihäiriöön liittyviä ominaisuuksia. Onnekseni lapsuuteni perhe koostuu sangen luovista persoonista ja siinä joukossa en ole ollut kovin suuri poikkeus. Kotonani tuettiin erilaisia ja luovia ratkaisuja. Taputettiin, kun tekikin toisin. Kouluun mennessä häiriöni vasta ilmaantuivat merkittävän näkyviksi. Sitä ennen olin ollut vain omalaatuinen taivaanrannan maalari.
Minä kasvoin pitkäksi ja kolhin jäseniäni alvariinsa. Päivittäinen pyörällä kaatuminen oli enemminkin sääntö kuin poikkeus. Kehoni kasvaessa huomasin, että en havaitse ympäristöäni riittävän selkeästi ja jätin sulavat liikkeet muille. Kolhujen ja häpeän pelossa tukahdutin raajojeni joutsentanssin. Opin, että olin kömpelö. Jokainen virhearvio, kolhu, aiheutti häpeän tunteen; kun en nähnyt kynnystä tai ovenkarmia, törmäsi niihin. Häpesin, kun en osannut arvioida. Vasta aikuisena olen löytänyt vapaan tanssin ja liikkeen riemun. Koen, että tanssi on kanavoitua kehon runoutta.
Lapsena näin todellisuuden erilaisena, uskoin sen sulavaisesti mukautuvan siihen, miten itse todellisuuden koin. Törmääminen puuhun tai muuhun kiinteään havahdutti jähmeän materian maailmaan. Mielikuvissani maailma soljui mieleni mukaiseksi, toteuttaen visioni siitä. Todellisuus olikin havahduttavaa, jotain muuta kuin odotin. Häpesin etten sopeutunut, että olin erilainen, vauva joka ei osaa. Missä olivat rajani, mistä alan ja missä lopun?
Minua kutsutiin rakkaudella perheen Aku Ankaksi, surkeiden sattumusten sankariksi, kävelinhän alituiseen puita päin. Eräällä merenrantavierailulla astuin tahattomasti aurinkoa ottavan naisen päälle. Ihastelin jo kaukaa hänen pantterikuvioisia bikineitään, ruskettunutta ihoa, sekä kimaltavia koruja. Hän oli kerrassaan upea uimapuvun läpi törröttäviä nännejä myöten. Olin hyvin vaikuttunut hänestä, tunsin, kuinka uin naisen energiakenttään ja aistin hänestä virtaavan raukean seksuaalisen värinän, jumalattaruuden, joka veti lämpimästi puoleensa. Olin hetken yhtä hänen kanssaan ja hups, tunsin kuinka hiekkaiset jalkapohjani hieroivat hänen pehmeää ja lämmintä ihoaan. Nainen otti aurinkolasit päästään ja katsoi kummissaan minua. Tuijotin mykkänä häntä ja häpeä valahti ylitseni. Olisinpa voinut kadota.
Muu perhe seisoi kauempana ja katseli. Kiireesti menin heidän luokseen ja äiti luotsasi meidät suihkuun pesemään meriveden suolaamat ihomme. Tätä tempausta tultiin kertomaan kevennyksenä vieraille ja muistan, kuinka tunsin joka kerran tarinan kuullessani samaa syvää ja sisältä tulen lailla nielevää häpeää. Jossain vaiheessa, vuosikymmen eteenpäin kerroin itse sitä hauskana juttuna. Olinko päässyt tunteen yli vai mitätöinyt pienen lapsen häpeän? Vaiko huumori auttoi vaikean tunteen käsittelyssä?
Havahduin jälleen tähän puoleen itsessäni nyt aikuisena. Se nosti päätään muuttaessani uuteen kotiin. Asuttuani kolmatta viikkoa uudessa ja saatuani asetelluksi tavarani, kupit ja kipot paikoilleen, löysin vetolaatikon, joka on ollut koko ajan siinä, mutta jota en ollut hahmottanut. Minulla oli ollut laatikon kohdalla tietoisuudessa musta-aukko. Vetolaatikko -kuin kaksoiskonsonantti, josta lukihäiriössäni jätän toisen konsonanteista kirjoittamatta.
Lukihäiriö on vekkuli vieras. Sen kyläilyä ei edes huomaa. Siksi tekstin tarkastaminen jälkeenpäin on hyvin työlästä. En vain näe ongelmaa, virhe tekstissä ikään kuin muuttuu silmissä oikein kirjoitetuksi. Aivotko tekevät automaattista korjausta lukemalleen?
Kuin kirjoitusvirheen löytämisessäkin, kesti kauan, ennen kuin löysin laatikon uudessa kodissani. Hahmottamishäiriö tuntuu siltä, kuin hahmottamisen piirissä olisi sokea piste. Että ei näe, vaikka kohde olisi olemassa ja kuinka yrittää tarkentaa keskittymistä.
Laatikkoepisodi muistutti minulle, miltä lapsuudessani tuntui olla omanlainen, hahmottaa maailma toisin. Ongelmien ilmetessä ego säikähtää ja koittaa piilottaa virheet. Nyt reilu kolmekymppisenä kuin kymmenvuotiaana, reaktiivinen tunne on sama; apua helkkari mussa on jokin pahasti vinksalla. Toivottavasti kukaan ei nähnyt.
Hauskinta on, että mitä enemmän annan luovuuden virrata, luon elämääni näitä poikkeuksia normista. Saadessani itseni kiinni hahmottamis- ja lukihäiriöimisestä, kohtaan autenttisen ja herkän pienen tytön, joka on neuvoton siitä, miten tässä maailmassa toimitaan. Pieni Liisa tahtoisi toimia, kuten toivotaan, siten mikä olisi oikein muidenkin mielestä. Häiriöt vain kumoavat hyvät yritykset. Tahtomattaankin hän luo aina jotain uutta, sellaista mitä ei ole kirjoitettu ihmisten tekemiin suunnitelmiin. Miellyttämiseen taipuvainen ego kohtaa pyyteettömän ja suin päin unelmiaan toteuttavan sielun, joka piut paut mitään välittää odotuksista ja normeista.
Sisäinen lapsi on mahtava luova voima. Hän on myös hyvin herkkä ja pyytää tukea, hyväksyntää ja läsnäoloa. Häiriö on lahja, joka luo rajat ja auttaa sisäisen elämän virtaamisessa konkreettiseksi arkiseen näkyvään. Minun lapseni astuu esiin halkeamista, joita häiriöt riipivät ulkokuoreen. Jos koitankin olla jotain muuta kuin olen, kömpelo ele, virheet puheessa ja hämmennys palauttavat minut Liisaksi. On hyvin herkkää kohdata sisäinen lapsi ja tarjota hänelle turvaa, olla läsnä ja kuunnella hänen huolensa. Antaa itsensä olla ihminen, ainutlaatuinen olento.
Totuus on, että sisäinen lapsi on rauhoitettu.
Hei pieni keiju, olet ainutlaatuinen. Ja jotta et arvoasi olisi elämän melskeessä unohtanut, sait lahjaksi hämähäkin, joka hyppii tekstisi yli ja siirtelee kirjainten paikkaa ja näin saattaa näkymättömän maailman paljaaksi katseille.
Sait myös mielikuvituksen tuulen, joka sekoittaa asiat rationaalisista konteksteistaan irrationaalisiksi, uusiksi ja luoviksi ratkaisuiksi. Lahja tuntuu joskus kiroukselta, mutta aina on lempeä se tuuli, joka liikuttelee hämähäkin verkkoa. Häiriö, mikä sana! Miten olisi portaali? Repeämä, josta sisäinen luovuus pääsee valloileen?
