Pissatuslenkillä tuli vastaan pieni poika. Kömpi äkkiä ojaan ja puski vesakossa. Koira nosti niskakarvat ja murisi. Poika kiemurteli takaisin tielle ja taas ojaan. Koira ei ymmärtänyt ollenkaan. Pääsimme kohdalle kun lapsi nojasi lumivalliin, katsoi meitä.
Kantohangen aikana kuljimme ojissa, kun lapsena tulimme koulusta. Lauloimme siskojen kanssa, että syö ruisleipää, niin pysyt tiellä!
Tajusin sen tässä yksi päivä: Kun maalaan, mietin sitä näkyä, joka maalauksesta valmiina on. Kaikki muu järjestyy.
Maalaus on kaunis. Se lohduttaa ja antaa iloa. Se opettaa minua maalaamaan. Se kannustaa tutustumaan toisiin taiteilijoihin. Toisiin ihmisiin. Saamaan tietoa.
Maalaus on ripustettu valoisiin tiloihin. Jalkani ovat puhki kaikesta ripustustyöstä ja juon välissä kahvia. Kun tätä kirjoitan maalaus makaa selkäni takana. Annan tärpätistä märän kerroksen kuivua.
Se on tilassa, jossa askeleet kaikuvat ja näyttelyluettelot rapisevat. Se on huoneessa, johon illalla tulee työstä väsyneitä ihmisiä lepäämään. Maalaus on tuossa ja sen näky on valmis!
Kun alan työhön, kiitän siitä että minulla on hieno maalaus ja tunnen riemu. Voin vaikka liikuttua.