Uskon

Lissun illan aatoksia täällä pulppuaa!
Tuntuu että saan taas kiinni jostakin tärkeästä…
Uskon että väärää paikkaa olemassa ololle ei ole! On vain asetelmia, joiden avulla voi kasvaa ja vapautua. Laajeta yhtä aikaa alati laajenevan maailmankaikkeuden kanssa. Hengittää vapautumisen rytmiin.
Moni meistä on kulkenut ja tulee kulkemaan pursitavan pelon lävitse. Puristavimmassa kohdassa tuntuu, että sitä kuolee ja katoaa. Mutta me selviydyimme ja tulemme selviytymään. Vapaudumme laajempaan ja rakkaudellisempaan olotilaan.
Itsellä vapautuminen tarkoitti uskonnollisen yhteisön jättämistä, mutta jollekkin se voi tarkoittaa sitoutumista tiiviimmin ja oivaltavammin yhteisöönsä.
Vapautuminen tuntuu suurelta ilolta, joka huuhtoo mieltä, sielua ja kehoa.
Unohdetaan erillisyys.
Ketään ei hyljätä, rakkaus kantaa ja hoitaa kaikkia.
Kunnioitan polkuasi, kunnioitan polkuani <3
Luonnossa

Häriö vaiko portaali?

Häiriö vaiko portaali?

Lapsena koin, että olin kömpelö. Koin, että en onnistu siinä, mikä oli muille helppoa. Minua ei koskaan diagnosoitu, mutta selvästi kannoin hahmottamiseen ja lukihäiriöön liittyviä ominaisuuksia.  Onnekseni lapsuuteni perhe koostuu sangen luovista persoonista ja siinä joukossa en ole ollut kovin suuri poikkeus. Kotonani tuettiin erilaisia ja luovia ratkaisuja. Taputettiin, kun tekikin toisin. Kouluun mennessä häiriöni vasta ilmaantuivat merkittävän näkyviksi. Sitä ennen olin ollut vain omalaatuinen taivaanrannan maalari.

Minä kasvoin pitkäksi ja kolhin jäseniäni alvariinsa. Päivittäinen pyörällä kaatuminen oli enemminkin sääntö kuin poikkeus. Kehoni kasvaessa huomasin, että en havaitse ympäristöäni riittävän selkeästi ja jätin sulavat liikkeet muille. Kolhujen ja häpeän pelossa tukahdutin raajojeni joutsentanssin. Opin, että olin kömpelö. Jokainen virhearvio, kolhu, aiheutti häpeän tunteen; kun en nähnyt kynnystä tai ovenkarmia, törmäsi niihin. Häpesin, kun en osannut arvioida. Vasta aikuisena olen löytänyt vapaan tanssin ja liikkeen riemun. Koen, että tanssi on kanavoitua kehon runoutta.

Lapsena näin todellisuuden erilaisena, uskoin sen sulavaisesti mukautuvan siihen, miten itse todellisuuden koin. Törmääminen puuhun tai muuhun kiinteään havahdutti jähmeän materian maailmaan. Mielikuvissani maailma soljui mieleni mukaiseksi, toteuttaen visioni siitä. Todellisuus olikin havahduttavaa, jotain muuta kuin odotin. Häpesin etten sopeutunut, että olin erilainen, vauva joka ei osaa. Missä olivat rajani, mistä alan ja missä lopun?

Minua kutsutiin rakkaudella perheen Aku Ankaksi, surkeiden sattumusten sankariksi, kävelinhän alituiseen puita päin. Eräällä merenrantavierailulla astuin tahattomasti aurinkoa ottavan naisen päälle. Ihastelin jo kaukaa hänen pantterikuvioisia bikineitään, ruskettunutta ihoa, sekä kimaltavia koruja. Hän oli kerrassaan upea uimapuvun läpi törröttäviä nännejä myöten. Olin hyvin vaikuttunut hänestä, tunsin, kuinka uin naisen energiakenttään ja aistin hänestä virtaavan raukean seksuaalisen värinän, jumalattaruuden, joka veti lämpimästi puoleensa. Olin hetken yhtä hänen kanssaan ja hups, tunsin kuinka hiekkaiset jalkapohjani hieroivat hänen pehmeää ja lämmintä ihoaan. Nainen otti aurinkolasit päästään ja katsoi kummissaan minua. Tuijotin mykkänä häntä ja häpeä valahti ylitseni. Olisinpa voinut kadota.

Muu perhe seisoi kauempana ja katseli. Kiireesti menin heidän luokseen ja äiti luotsasi meidät suihkuun pesemään meriveden suolaamat ihomme. Tätä tempausta tultiin kertomaan kevennyksenä vieraille ja muistan, kuinka tunsin joka kerran tarinan kuullessani samaa syvää ja sisältä tulen lailla nielevää häpeää. Jossain vaiheessa, vuosikymmen eteenpäin kerroin itse sitä hauskana juttuna. Olinko päässyt tunteen yli vai mitätöinyt pienen lapsen häpeän? Vaiko huumori auttoi vaikean tunteen käsittelyssä?

 

Havahduin jälleen tähän puoleen itsessäni nyt aikuisena. Se nosti päätään muuttaessani uuteen kotiin. Asuttuani kolmatta viikkoa uudessa ja saatuani asetelluksi tavarani, kupit ja kipot paikoilleen, löysin vetolaatikon, joka on ollut koko ajan siinä, mutta jota en ollut hahmottanut. Minulla oli ollut laatikon kohdalla tietoisuudessa musta-aukko. Vetolaatikko -kuin kaksoiskonsonantti, josta lukihäiriössäni jätän toisen konsonanteista kirjoittamatta.

Lukihäiriö on vekkuli vieras. Sen kyläilyä ei edes huomaa. Siksi tekstin tarkastaminen jälkeenpäin on hyvin työlästä. En vain näe ongelmaa, virhe tekstissä ikään kuin muuttuu silmissä oikein kirjoitetuksi. Aivotko tekevät automaattista korjausta lukemalleen?

Kuin kirjoitusvirheen löytämisessäkin, kesti kauan, ennen kuin löysin laatikon uudessa kodissani. Hahmottamishäiriö tuntuu siltä, kuin hahmottamisen piirissä olisi sokea piste. Että ei näe, vaikka kohde olisi olemassa ja kuinka yrittää tarkentaa keskittymistä.

Laatikkoepisodi muistutti minulle, miltä lapsuudessani tuntui olla omanlainen, hahmottaa maailma toisin. Ongelmien ilmetessä ego säikähtää ja koittaa piilottaa virheet. Nyt reilu kolmekymppisenä kuin kymmenvuotiaana, reaktiivinen tunne on sama; apua helkkari mussa on jokin pahasti vinksalla. Toivottavasti kukaan ei nähnyt.

Hauskinta on, että mitä enemmän annan luovuuden virrata, luon elämääni näitä poikkeuksia normista. Saadessani itseni kiinni hahmottamis- ja lukihäiriöimisestä, kohtaan autenttisen ja herkän pienen tytön, joka on neuvoton siitä, miten tässä maailmassa toimitaan. Pieni Liisa tahtoisi toimia, kuten toivotaan, siten mikä olisi oikein muidenkin mielestä. Häiriöt vain kumoavat hyvät yritykset. Tahtomattaankin hän luo aina jotain uutta, sellaista mitä ei ole kirjoitettu ihmisten tekemiin suunnitelmiin. Miellyttämiseen taipuvainen ego kohtaa pyyteettömän ja suin päin unelmiaan toteuttavan sielun, joka piut paut mitään välittää odotuksista ja normeista.

Sisäinen lapsi on mahtava luova voima. Hän on myös hyvin herkkä ja pyytää tukea, hyväksyntää ja läsnäoloa. Häiriö on lahja, joka luo rajat ja auttaa sisäisen elämän virtaamisessa konkreettiseksi arkiseen näkyvään. Minun lapseni astuu esiin halkeamista, joita häiriöt riipivät ulkokuoreen. Jos koitankin olla jotain muuta kuin olen, kömpelo ele, virheet puheessa ja hämmennys palauttavat minut Liisaksi. On hyvin herkkää kohdata sisäinen lapsi ja tarjota hänelle turvaa, olla läsnä ja kuunnella hänen huolensa. Antaa itsensä olla ihminen, ainutlaatuinen olento.

Totuus on, että sisäinen lapsi on rauhoitettu.

Hei pieni keiju, olet ainutlaatuinen. Ja jotta et arvoasi olisi elämän melskeessä unohtanut, sait lahjaksi hämähäkin, joka hyppii tekstisi yli ja siirtelee kirjainten paikkaa ja näin saattaa näkymättömän maailman paljaaksi katseille.

Sait myös mielikuvituksen tuulen, joka sekoittaa asiat rationaalisista konteksteistaan irrationaalisiksi, uusiksi ja luoviksi ratkaisuiksi. Lahja tuntuu joskus kiroukselta, mutta aina on lempeä se tuuli, joka liikuttelee hämähäkin verkkoa. Häiriö, mikä sana! Miten olisi portaali? Repeämä, josta sisäinen luovuus pääsee valloileen?

portaali

 

 

 

Susi

Erakko jolkottaa yksinään olemaan, jälleen kerran. Susi, opettajani arkkityyppi, tahtoo voimaantua erakon majassa.

Yksinäisyyteen vetäytynyt näkee selvästi. Mennyt sähellys vaikuttaa jonnin joutavalta. Ihan hihitytää tämä suden siivoustaito. Hän tahoisi kumittaa kaiken aiemmin kirjoittamansa ja lausumansa. Hän katoaa tyhjään, puhdistaa itsensä, uudistaa, jotta voi antaa maailmankaikkeuden puhaltaa jälleen viattomasti lävitseen.

Kaikki vanha saa väistyä, uudistun. Niinku lapsen opettelu kävelemään, avaudun havahtumaan uudelleen ja uudelleen.

wuf

 

14459921_10154536467204663_953469998_n

Vähän maalaamisesta

Kastelen kukkia. Vesi tulee kukkalautasen yli kelloksi. Reunan jännite pitää virtaavan veden helmen pyöreänä. Repäisen talouspaperia ja kastan sen vesikelloon. Paperi alkaa imea ahnaasti vettä ja minä olen se paperi.

Paremmin en vois kuvata sitä, miltä tuntuu maalata.

Kastan ahnaan siveltimen kankaaseen. Välähdyksen verran näkymätön ilmestyy, katoaa taas ja viesti on jäänyt se jälkeen;

Luojan kiitos, mä olen turvassa. Aina.

 

Kahvia ja muita kirjoituksia vuodelta 2011

2

Pengoin vanhoja tekstejä ja löysin kirjallisen lopputyöni. Olipa söpöä tavata itseni viisi vuotta sitten. Olin niin rakas. Koin yksinäisyyttä ja vetäydyin kuoreen kun muu maailma pelotti. Muru minä. Nyt tuntuu niin rakkaalta katsoa itseään ja antaa olla just sellanen ku on. Mä kirjoitin taidekoulun kirjastossa, jossa inspiroivat taidekirjat ympäröi mua ja oli rauhallinen ja hijainen fiilis. Koiranpentuni rehkas ja riehu kirjastossa ja väsyttyään se tuli takkini päälle kerälle nukkumaan. Muistan vieläkin miltä sen vauvatassut tuoksu ku se nukku, niistä nousi nokkaan suloinen lemu <3 Hain teekupposen ja kirjoittelin puhtaaksi tekstiä. Tunsin olevani sieluni kodissa. Kosketin maailmankaikkeuden  taiteilijaa. Oli hyvä olla.

Ja silloinkin mulla taisi olla kosminen rakastaja ;)
Kuvataidekoulun kirjallinen lopputyöni löytyy kokonaisuudessaan täältä: http://theseus.fi/…/hand…/10024/30402/Rasinkangas_Liisa.pdf…

 

Kahvia

Mies tulee ja hengittää. Menee ja toimittaa. Hiipii varoittamatta huoneeseen, avaa
pannun ja lataa. Kahvin porinassa istuu kädet yhdessä suun edessä ja katsoo kohti.
Miehen kysymykseen vastata:
– Odota hetki, mä keskityn nyt, mutta ole siinä, niin kohta tulen.

Mies astuu rinnalle kurassa, avaa suun ja nauraa. Sen ihosta tulee tuoksu nenään ja saa
aivastamaan ilosta. Joku kännykkäkorvainen nainen kulkee ohi ja puhuu:
– Mikä sillä ny, mikä sillä ny? Soita sille ny ja sano, että minä tulen.

Lintata saappaita katuun ja katsoa lasista itseään kulkemassa saappaissa. Hyppiä joka
toiselle ja tunkea kohmeiset sormet syvälle taskuihin, kun ohi pyrähtää ihmisiä.
Kulman takaa tulee mies.

Tulee ja hengittää, istuu siniseen tuoliin, kaataa kahvia. Avaa keksirasian ja tarjoo.
Polveni leuassa ja naama viltissä. Silmät ovat ihan kiinni ja ne valuu. Mies nousee
ylös, käy viereen

Yksinäisyys murustelee polvilta lattialle, tulee viereen.
Keksin muruja matolla, jota suunnitella pesevänsä kesällä ja kaataa kahteen kuppiin
kahvia, joista toinen jää juomatta.

Keikkua polkimilla ja sotkea rantaan, painua jään rajaan. Kaukana joku istuu ja on.
Nykii väliin pilkkiä. Mies, jakkara ja pulkka. Tuulipukuinen nainen juoksee vierestä.
– Tyttö hei, ne jäät ei kyllä enää kestä. Toi selkähän on ihan sohjoa.

Illalla miehellä on kauppakassi mukana. Se riisuu takin eteiseen ja tulee sukkasillaan.
Seisoo keskellä lattiaa kysyvä ilme kasvoilla.
Keksinmuruja juuriharjassa mäntysuopaan liuenneena. Liesituulettimesta kuuluu
puhetta ja raitaista monta metriä pitkin laituria.
Kahvia mukissa istua kädet suun edessä, Sulkea silmät ja katsoa kohti.

Henkäys raitista ilmaa

14397352_10154523481239663_486177921_n

Maalaaminen ja kirjoittaminen, henkäys raitista ilmaa. Lukemattomien mahdollisuuksien kauneutta. Hetki vapautta, kunnes taiteen teko määrittelee sen, jota kutsutaan kauneudeksi.

Tyhjä kangas, puhdas paperi, minä, kynä ja maalausneste.

Katson mysteeriä kuin peilikuvaa. Mitä se haluaa tänään kertoa? Mihin viedä sivellintäni, kynääni?

Joskus hiljaisuus peittää alleen ja olo on tyhjä. Odotan ohjeita, energiaa, joka ohjaisi kättä.

Hiljaisuuden jatkueassa tajuan. Minä olen se joka kommunikoin. Mysteeri kysyy minulta, mitä haluat, kuka olet? Saan itse vetää viivat, kirjoittaa sanat.Minussa on se valo joka johdattaa.

Haloo mysteeri, onko linjat auki! Tänään tahtoisin leikkiä kanssasi. Ihmisen ei tarvitse tietää kaikkea, luojan kiitos. Elämän luonne on mysteeri, vapaus, tyhjyys, rakkaus, valo.

Istahdan muistikirjani puoleen, kumarrun maalieni ääreen ja vapaus täyttää jokaisen soluni hitaasti, hauraasti ja armollisesti.

Täällä

14454593_10154536748594663_1647612317_n

Nähdä rajojen läpi, kuin niitä ei olisi. Nähdä totuuden läpi kuin sitä ei olisi. Katsoa sokeuteen, kuin silmiä ei olisi.

Kun uskollinen itselle, on uskollinen muille. Kuin koko ulkopuolinen maailma olisi osa vihkimystä, joka todentaa sitä mitä minä olen. Ei täällä ole sellaista kuin epäonnistuminen. On seikkailu seikkailun perään ja vakavaa iloa!

 

Kunnioitan itseäni

13713381_10154329578784663_567378024_n

Tunnustan.

Oon tunkenut maalauksen roskiin, kun on sanottu että näyttää kasalta vaippoja ja roskiksen kansi on retkottanut vinossa kun auki revähtänyt suu.

Oon lopetanut kirjoittamisen, kun on tullut kirje, että ei julkaistakkaan.

Oon piilotellut tiettyjä maalauksia ja kuljettanut niitä niin, että maalausten kulmat on kolhiintuneet.

Oon pidellyt kaltoin minua. En oo uskonut minuun.

Kuin nainen, joka häpeää omaa voimaansa, sulkenut sanani, kuvani ja kehoni sermien, vaatteiden ja häpeän taakse.

Tänään luin että rakkaus ei tartte haluamista rakastaa. Koska Rakkaus on.

Jos mä päätän, että haluan rakastaa, oon ymmärtänyt rakkauden luonteen väärin, sanois Osho. Rakkaus ei tartte päättämistä haluta aloittaa rakastaa. Se on jo se.

Ja tässä Lissun elämässä, pois kaikista viisaista sedistä ja tädeistä, pois kaikista dogmeista, mä opettelen olemaan se mitä rakkaus on.

Tänään pitkästä aikaa himoitsin kirjoittamista. Ihan sama julkaistaanko vaiko ei. Intohimoitsen sitä miltä tuntuu kun kirjoittaa. Vähän kuin laukkais ratsulla maastossa. Sielu liitää.

Se riittää. Että on.

Sanokoon muut mitä hyvänsä. Puhukoon mieleni mitä hyvänsä.

Ja vaikka uskoni horjuisi ja roskiksen kansi retkottais taas, niin luotan että joku päivä mä näen, pysähdyn ja olen kaunis, valmis, keskeneräinen, mitää yrittämättä kuin vapaa lintu. Joka jo olen.

Kunnioitan itseäni. Kunnioitan luomistani. Kunnioitan sanojani, kuviani, kunnioitan itseäni.

Miten kaunista onkaan, että täällä me ollaan.

Sano sinäkin: kunnioitan itseäni

ja halaa päälle.

 

”Rakkaus on riittävää itsessään. Sitä ei tarvitse parannella. Rakkaus on täydellistä sellaisena kuin se on: sen ei tarvitse olla millään tavalla täydellisempää. Halu rakastaa paremmin osoittaa, että rakkaus ja sen luonne on käsitetty väärin.”
Osho

 

 

 

Suden kanssa juoksen

13020322_10154100565209663_2061037609_n

Hui Hai, pelästyis kiltti tyttö kun sivellin piirtäis sille suden kasvot!
Oli aikakin pelästyä, jotta uskaltais kilttikin katsoa sitä vietikästä vaistonvaraista narttua, joka naisen sielu on.
Clarissa Pinkola Estès kirjoittaa tähän tapaan jotensakkin: Terveellä naisella ja terveellä sudella on paljon yhteistä. Heillä kummallakin on voimakkaat vaistot, leikkisä luonne ja korostunut kyky omistautua, he muistuttavat toisiaan tiedon halussaan, sitkeydessään ja voimassaan.

Kah kun aika on suden vainon päättyä
Kah kun kiltin tytön on aika kaivaa kulttuurin peittämä sielunsa ja nostaa se taikaisin mysteerin arvoon.

Naisen keho

12957319_10154064077119663_191003281_n

Jumalatarmuotokuvia maalatessa olen saanut kohdata omia pelkojani naisen kehooni ja maalaamiseeni liittyen. Pelkoni ovat että en kelpaisi tällaisessa kehossa. Että en kelpaa tällaisilla maalauksilla.

Olenpas saanut tehtävän! Maalaa Lissu Jumalatarmuotkuvia! No joo! Maalaa naisen kehoja, Maalaa näkyväksi kehon pyhyys. No joo. Sanon minä kanssa.

Jo maalaaminen saattaa nostaa pelon että en kelpaisi, niin liitäpä siihen naisen keho. Kukapa nainen ei joskus ajattelisi, että hänen kehonsa olisi puutteellinen, vaillinainen, aivan väärä. Että kun hänelle arvottiin kroppaa, sai hän mutanttihirviön kehon. Haa! Minä tiedän. Pienenä tyttönä luulin ettei musta tuu ikinä naista. Rintojen kasvu sattui sairaasti. Ja vaikka kipua oli, ei rinnat oikeen kasvaneet edes. Ajatelin että tän täytyy olla vitsi. Että olisin ollut vitsi naisesta. Luunikin paistoivat. Ihmiset luulivat uimarannoilla, että olen anorektikko, ha. Ja mulle ku maistui ruoka, söin ku hevonen (syön edelleen paljon), mutta silti pysyin luisevana mutanttina. Oli omituista olla. Olla joku, josta olisi pitänyt tulla nainen. Sellainen nainen kuin lehdissä, sellainen kroppa kun naisilla yleensä oli, kuin äitini ihana vartalo, pehmeä.

Luulin tosiaan että piti tulla kuvastojen nainen. Tai olisin perinyt sukuni muodokkaan naisenkehon. Mutta ei tullut ei. Ei tullut sitä mitä luulin

Sillä mustapa tuli Jumalatarnainen. Jumalan nainen. Jumalattaren tytär. Taikka elämännainen, kuinka vain halutaan.

Sellainen kuin kaikki naiset on. Ei verrattavasissa oleva. Ainutlaatuinen. Avaruusolento. Ihme.

Hiukan olen hoksannut, että Elämätär, Jumalatar, Kaikkeustar ei tunne muotoa. Hän on rajaton.

Vaikka Kehon upeus on sen kauneus meidän kulttuurissamme, on kehon sisältämä sisäinen voima upea ja uljas. Sisäinen voima sytyttää kehon eloon ja elävöittää kaikki ja kaiken jotka sen näkevät ja kokevat.

Olemme määritelleet sen mikä on kaunista. Olen rohkea. Olen siunattu. Olen arka. Otan vastaan luottamusta. Sillä tällä maalausmatkalla astun tuntemattomaan, jossa kiltin tytön kuvaan astuu vanha viiksihuulinen noita-Jumalatar, kauniin naisen kuvaan muotopuoli-akka-jumalatar. Mysteerin maasta nousee kulttuurimme pelkäämät hallitsemattomat naiseuden voimat, voimat jotka poltettiin, hukutettiin, vaiennettiin. Kun pelättiin omaa voimaa.

Aion unohtaa määritelmän kauniista ja oikeasta. Haluan vain maalata sen mitä kuvana nousee.

Ja lopuksi tahdon kiittää Yhtä Voima Naista! Äitiäni. Kiitos! Olet rakas ja kiitetty! Ja äiti rakas, älä huolestu! Syön kunnolla ja käyn lenkillä ja voin hyvin. <3 Rakastan sinua <3

”…kun yöllä kuumien lähteiden lähellä sytyttetyllä nuotiolla näin alastoman noin 35-vuotiaan naisen, jonka rinnat olivat lasten saannin tyhjentämät ja vatsa juovikas raskausarvista. Olin hyvin nuori ja muistan olleeni pahoillani hänen vaalean ja ohuen ihonsa vaurioista. Joku soitti marakassia ja rumpua, nainen alkoi tanssia hiukset, iho, rinnat ja raajat eri suuntiin liikkuen. Miten kaunis hän oli, miten täynnä elämää. Hänen viehkeytensä oli musertavaa. … Näin voiman, joka naisen keholla on, kun se on herännyt eloon sisältä käsin. … Näin taas jotakin mitä oli opetettu olemaan huomaamatta, voiman, joka keholla on. Kehon kulttuurinen voima on sen kauneus, mutta kehon sisäinen voima on harvinaista, sillä suurin osa on ajanut sen pois kiduttamalla tai häpeämällä ruumistaan.”

-Clarissa pinkola Estes, Naiset jotka kulkevat susien kanssa

 

Naiseksi tuleminen on kehoon tulemista

Kiitos!

 

 

1 / 712345...»»