Unta

Näppäilen kännykkään help. Naiset pyörivät takanani. Ovat sulkeneet pääsyni ulos. Turvamies kieltää lähettämästä viestiä yksykskakkoseen. Ajattelen, jos soitan salaa ja jätän linjan auki, minut löydetään täältä.

Ollaan koulussa. Luokkahuoneessa, jossa kävin ykköskakkosen. Naisten kuuluisi olla näyttämöllä, mutta ei. Ne liehuvat ympäriinsä ja puhuvat, nauravat ja ovat liian hiljaa. Pelottaa. Huoneessa on aurinkotuoli.

Ollaan siskon luona syntymäpäivän illan teellä. Sisko on hiihtänyt. Toinen sisko ostanut koiran ja kolmas sisko saa siitä koiralleen poikaystävän. Tulee pentuja. Pieniä coccereita. Niitä puheltiin, kun syötiin stevialla maustettua marjahyydykettä (litra marjoja!). Puheltiin myös edellisestä illasta, kun sisko oli seissyt mahavauvansa kanssa ja kertonut hyvinvoinnista, siitä miten rauta-arvot on kohdillaan ja siitä juttelimme, kuinka nuorimman siskomme posket olivat alkaneet punoittaa, kun hän oli innostunut ja äitimme oli nauranut. Äidilläni on kaunis ääni.

Sanoin tänään päivällä, että minä olen nuo unen naiset, joiden eteen pitäisi vetää näyttämön esirippu. Nostan illalla teetä juodessamme kädet ylös ja hihkun. Vanhin meistä puhuu juuri siitä, miten kukaan ei ole sanonut, että mieti vielä vähän. Koira kakkaa ja pissaa. varsinkin pentukoira. Ja minä että jihuu.

Tajuan. Olen huoneessa, jossa ikkuna aukeaa valoisaan ilmaan. Oven saa auki ja siitä voi käydä.Voin vetää virattomat naiseni näyttämön taakse ja unohtaa sinne kuin se lavaste, jota käännettiin ja saatin lumiset kuuset vihreiksi koivuiksi juhilista juhliin. Voin laskea puhelimen ja antaa avun pyynnön olla. Tähän voin vastata vain minä.

Lasken puhelimen. Turvamies katoaa. Naiset ovat huomanneet. He ovat kerääntyneet näyttämön eteen ryhmäksi ja tarkkailevat minua. Minä katson ulos. Kesä on lämmin ja valoisa. Naiset pitkissä viitoissaa huolet, murheet, loogiset päätelmät laahaten menevät esiripun taakse ja minä kuin siinä toisessa, aikaisemmassa unessa juoksen mustelmaisilla pitkiksi venähtäneillä jaloillani ulos syöden ruisleipää ja kuuleen nukkuviin korviini lapsen ääneni kirkkauden.

Sisko tarjoaa  teetä. Ovikello soi. Tulee lisää vieraita. Ja luokkahuoneessa on auronkotuoli. Juoksen pihasta purolle ja tungen leipää suuhun. Valo ikkunoista on kirkas. Aurinkotuolissa istuu joku vielä kirkkaampi.

Kellosta pitsaa

Lapset säntäävät sisään. Ollaan maalla. On omaa lasta, on hoitolasta. On pihassa vieras avolavapaku. Huudetaan, että jotain lamapaista, jotain miehestä! Takkia niskaan ja ulos. Pihaan tullut mies, pitkä ja partasuinen, kuin kulkukauppias lapset ja koira ympärillä.

Kuvittele kello. Sen viisarit ja viivat, jotka osoitavat tuntien, minuuttejen, vuosien vaihtumista. Sitten: kuvittele äärettömyys.

Olen kymmenen vuotias. Hikoilen tukiopetuksessa ja tuijotan häkeltyneenä pyöreää paperista kellotaulua. Kysytään: mitä se on digitaalisesti? Aivoissani alkaa ruksuttamaan. Käytänkö sormia vai laskenko salaa paperilla? Kuvaan ja rytmiin perustuva muistini valittaa kuin puinen laiva myrskyssä. Sitten keksin metodin. Lasken sormilla ja aloitan alusta, kastoiskoltoisneltoistviistoist. Teen edelleen niin.

Suhteellisuuden maailmassa uimme kasvatusaltaissa ja sukellamme putkesta jokeen (Kalan istutusta on hienoa katsella. Hopeavirtaa putkella veteen!). Evämme ovat surkastuneet ahtaissa altaissa, silti opimme. Meillä on kaikki mahdollisuudet; vedet joista meriin ja meristä muille maille. Löydämme oman suvantomme. Sen jonka veden päälle kuusi (palmu, sypressi, kuusama) rennosti laskee oksansa. Ja pihassa mies kysyy: tarviiko lampaat tortilloita? Se nojaa lavan kylkeen ja laittaa käden taskuun, ristii toisen jalan siten kuin mies, joka tietää, että kellotaulu on pelkkä kuva. Että ajan mittaaminen on hatara yritys hahmottaa todellisuutta. Mies, joka käyttää kojelaudan digitaalisia numeroita vain tietääkseen uutisten lähetysajat ja ei sitten niin muuhun.

Nyt, nyt, nyt! Nyt näe kuva: ruosteinen avolava, pitkä mies partoineen. Kymmeniä tortilla laatikoita lapset vetämässä pulkilla suojaan. Ja sitten mies lapiolla kaivaa lavan lumesta kermajogurttia. Kaksi pulkallista jogurttipurkkia ja vielä päiväykset kunnossa! Kaiken aikaa koira häärii jaloissa.

Nyt nyt nyt. Kellottomasta todellisuudesta tulee Einstein ja sanoo, että aika pysyy paikallaan, ihmisen aika on hullu keksintö. Sanoo ja ottaa laatikosta kopin.

Tortilloista pitsapohjia. Lusikoilla ketsuppia ja jauhelihaa ja juustoa.
Aamulla ennen kun lapset lähtivät pihalle,ennen avolavan tuloa, aamulla sanoin, että tilataan pitsaa ja kotiin asti tuotuna.

Äärettömyydessä koirat, tortillat, pitsat ja kymmenittäin lapsia pyörimässä jaloissa.
Nyt nyt nyt. Nyt olet olemassa tulevaisuudessa, joka on
pitsoineen päivineen.

Maitopullo

Maitoauto pysähtyy kohdalla. Mummu ottaa laukustaan pullon ja antaa kuljetettavaksi. Ovi paukahtaa kiinni ja auto jatkaa matkaansa. Kuvittelen että on suvi. Että tie pölisee ja linnut, jotka koikkuvat vihreissä ja tuuheissa puissa, laulavat.

Olin Helsingissä kiertämässä gallerioita.  Kaikesta saattoi päätellä, että kevät on tulossa. Kadut olivat loskaiset ja tuoksut olivat lämpimät, kun pakkanen ei pidellyt niitä. Jos jotain rakastan, niin kävellä näennäisen joutilaana pitkin ja poikin. Liikkuessa aistii selvemmin oman vapauden. Silloin huomaa ennusmerkit, kuin alkemisti karavaanissa. Nopeat keskustelut, naakkojen pyrähdys ja satunnainen mainoskyltti ovat kuin kamelinhoitaja, joka tietämättään on paras opettaja.

Yhdessä kadunkulmassa ajattelin: nyt voisin juoda kahvia. Kadulla mainostettiin näyttelyä. Pysähdyin ja mietin. Juliste oli nuhjuinen, tehty hätäisesti ja kiinnitetty ohimennen. Sain itseni kiinni: todellinen kauneus ei ole ulkoista.  Astuin sisään. Kävelin käytävää, toimiston ohitse ja tulin tilaan, jossa oli tyhjä tarjoilutiski, muutama pöytä ja kahviautomaatti. Seinillä roikkui vierivieressä maalauksia. Nurkassa oli flyygeli. Huoneen tunnelma oli kierrästyskeskuksen tavaran vastaanotto.

Vaihdoin painoa ja aioin kääntyä mennäkseni, kun toimistosta tuli nainen ja sanoi minun varmaan poikenneen katsomaan näyttely. Minä siihen että joo. Nainen, että ota kahvia, se on ilmaista. Minä  siihen, että kiitos. Ja sitten riisuin takin vastapäiselle tuolille. Noudin kahvia ja istahdin toiselle puolelle pöytää.

Huono fiilis on hevonen. Sen voi viedä talliin. Voi ottaa toisen ratsun tai kävellä ihan itse. Hyvä tuuli tulee äkkiä. Sen saapumisen huomaa yllättävänä liikkeenä. Minä nousin ylös. Kävelin kevyesti, kiersin kupin kanssa ja katselin maalauksia.

Kuvittelen, että on suvi. Mummu ei kuule lintuja, ei huomaa pölyä, joka jää vaatteisiin. Äitini, joka istuu sammaleella, katsoo puiden läpi omaa äitiään. Kuvittelen niin, äitini sammaleella kuule linnut.

Siskoni odottaa lasta. Puhumme äidin maidosta ja siitä, että sitä voi myydä sairaalaan ja että miten paljon siitä on apua jollekkin pienelle ihmiselle. Ennen kun äiti kertoo maitopullosta, olin Helsingissä ja tulin ulos galleriasta, jossa join kahvia ja rakastuin vesimaalaukseen. Ovella vastaan tuli mies. Hän sanoi minulle: kiitos sinulle tästä elämästä, kiitos kiitos.

Ja äitini kertoo tädistäni. Pienestä vauvasta, joka ei kasvanut koskaan isoksi. Vauva oli sairaalassa hoidossa. Sairaala oli kaupingissa, sadan kilometrin päässä. Äitini kertoo kuinka mummu laittoi äidin maitoa pulloon ja pullon maitoautossa sairaalaan.

Kiinanruusu

Kiinanruusu puskee nukkaista rihmastoa vesilasissa. Kuvittele betoni. Siinä halkeama. Halkeamasta versoa työntyy. Ja sen kasvin jokainen solu, molekyyli ja lopuksi energia tietää: kasva kasva kasva!

Minulla on viisas veli. Eilen se sanoi, että tee mitä haluat. Asiat, jotka tökkii, eivät ole sinua varten. Ja tänään se sanoi, että on vaan hyviä ajatuksia ja huonoja ajatuksia. Ja että voima on sellainen, että se antaa sitä mitä siltä pyytää. Mä laitan mun kotia. Tästä tulee mun ateljee, työhuone, leikkikenttä. Keskityn yksinkertaisuuteen. Yksinkertaisesti siten, että nautin siitä, mitä onnea ja runsautta koen.

Kiinanruusu puskee ja mä rönsyilen. Eilen toissa päivänä poikkesin akatemian galleriaan Emma Ainalan avajaisiin. Tuli ajatus: minulla on riittävä onni. Se karistaa kaiken valtataistelun ihmisten väliltä. Tuo läsnäolon puhtaana ja vilpittömänä. Ihminen on galleriassa. Hän nauttii maalauksista, jotka on maalattu hienosti, ripustettu hienosti. Hän keskustelee tuntemattoman naisen kanssa. Hän saattaa oppia jotain ja kertoa naiselle jotain tärkeää. Muuten, ne maalaukset olivat oikeasti hienoja! Kiitos.

Pikku tyttönä järjestelin hevosjulisteita. Niitä ei saanut ripustaa. Sisko ei halunnut. Ymmärrän häntä. Meillä on edelleen erilainen maku. Nyt kotini on juuri sellainen kun tyttönä halusin. On väriä, tavaroita, yllätyksiä ja paljon leluja. Sekä kirjoja. Taiteilijan taajuuteni rönsyilee. Nyt kasvan. ympäröin itseni asioilla, jotka tukevat, auttavat maalaamisessa. Ja maalaaminen on rakasta.Se on työni ja tapani ajatella. Sitä kautta voin toteuttaa syntymävisiotani. Tuoda jotain yhteiseen hyvään. Vielä mikä parasta, oppia!

Ja kiinanruusu odottaa pehmeää, ravinteikasta multaa. Viisas veljeni lainaa viisaita ihmisiä: A:sta B:hen ei pääse logiikalla vaan mielikuvituksella. Ja hän sanoo puhelimessa että se maalaus, jonka olet kuvitellut, on jo valmiina. Ajattele: se on! Tiede on sen todistanut. Vesilasissa kiinanruusun hauras varsi imee mustasta mullasta ravinteita.

 

 

 

 

Oikea taajuus

Voittaminen tarvitsee tietyn mielentilan. Että pitää mielessä tavoitteet. Että lähtee kilpailemaan itsensä kanssa.

Eilen selasin lehteä, jossa ihmiset oli kuvattu tähdissä, ilmassa, vedessä. Aloin heti maalaamaan. Olen miettinyt aiheita. Luotan johdatukseen, että aiheet tulee, kun on oikea mielentila.

Istun junassa matkalla Kailii ay:n avajaisiin Vaasaan (hieno liike, kannattaa tutustua!).Ohikulkeissani Tampereen tuomiokirkon ylösnousemus. Ja paljon ihmisiä, yksityiskohtia ja kauneutta. take away kahvia ja kuvapankkiin talletusta.

Ihminen on luotu rajattomaan runsauteen! Rakkauden mielentila ja sen päälle uskoa ja toivoa virtaa kiskoilla saapuen juuri Parolaan jne. Johan Sebastian ja Vanajavesi; All is love.

Veljeni kysyi eilen puhelimessa, että onko minulla ollut kristallikauppoja. Hän viittasi Paolo Coelhon hienoon kirjaan Alkemisti. Kristallikauppa; jokin tärkeä asia, joka johtaa johonkin tärkeään asiaan.

Elämä täynnä kristallikauppoja, yhteensattumia. On tutkittu, että onnellisella ihmisellä on harhoja. Hän unelmoi. Onnellinen ihminen on rakkauden tajuudella.

 

 

Tässä yhtenä päivänä

Pissatuslenkillä tuli vastaan pieni poika. Kömpi äkkiä ojaan ja puski vesakossa. Koira nosti niskakarvat ja murisi. Poika kiemurteli takaisin tielle ja taas ojaan. Koira ei ymmärtänyt ollenkaan. Pääsimme kohdalle kun lapsi nojasi lumivalliin, katsoi meitä.

Kantohangen aikana kuljimme ojissa, kun lapsena tulimme koulusta. Lauloimme siskojen kanssa, että syö ruisleipää, niin pysyt tiellä!

Tajusin sen tässä yksi päivä: Kun maalaan, mietin sitä näkyä, joka maalauksesta valmiina on. Kaikki muu järjestyy.

Maalaus on kaunis. Se lohduttaa ja antaa iloa. Se opettaa minua maalaamaan. Se kannustaa tutustumaan toisiin taiteilijoihin. Toisiin ihmisiin. Saamaan tietoa.

Maalaus on ripustettu valoisiin tiloihin. Jalkani ovat puhki kaikesta ripustustyöstä ja juon välissä kahvia. Kun tätä kirjoitan maalaus makaa selkäni takana. Annan tärpätistä märän kerroksen kuivua.

Se on tilassa, jossa askeleet kaikuvat ja näyttelyluettelot rapisevat. Se on huoneessa, johon illalla tulee työstä väsyneitä ihmisiä lepäämään. Maalaus on tuossa ja sen näky on valmis!

Kun alan työhön, kiitän siitä että minulla on hieno maalaus ja tunnen riemu. Voin vaikka liikuttua.

Muutto

Sain ahdettua työhuoneeni ja kotini saman katon alle. Huh! Ovi kiinni ja äkkiä jonnekin muualle. Olin vanhempien luona viikonlopun. Mielessäni oli kuva asunnostani, jonka käytävät pursuavat maalauksia kirjoja ja kenkiä.

Koira oppi kulkemaan varovasti hallitsemattomasti kaatuilevien ja liukuilevien esineiden seassa. Rimoja maalausten pohjiin, kangaspakkoja, liimaämpäreitä. Ja kaiken päälle valmiiksi kalustettu asunto.

Unelmani, työhuone kotini yhteydessä toteutui kesällä. Jonkin aikaa nautin tuskittelusta, ahtauden harmittelusta ja kaaoksesta, kunnes tajusin keskittyä oleelliseen ja sitten oli tullut jo talvi. Lunta alkoi satamaan ihan tosi paljon ja joulu oli sellainen kuin lapsena tiesin joulujen kuuluvan olla: lunta ja pakkasta!

Lunta tulee koko aika. Isoja suuria hiutaleita. Koira ravisteli pihalla tyhjää pähkinä pussia. Aidan takana käveli ihminen toisen koiran kanssa. Koira haukahti toista koiraa ja tuli avonaisesta ovesta sisään ilmoittamaan että aidan takan on toinen koira. Kuvittele vahti, jonka suupielistä pursuaa lidl:in pähkinä pussi. Sellainen uudelleen suljettava pussi.

Keskityn oleelliseen. Teen työtäni ja katson pihalle kun koira ravistelee pussia. Katson vierestä kun tyttö, jonka kanssa olen lähtenyt kaupungille, kirpputorille ja museoon, vaikuttuu nahasta ja karvasta rakennetusta hirviöstä, jonka silmät on liimattu lusikoista. Tytöllä on kaunis nimi. Kirjoitamme nimemme päivän aikana ainakin viiteen vieraskirjaan. Nimi kertoo viljasta. Kuin siinä ruislinnun laulu korvissani runossa.

Elää itse luodussa todellisuudessa. ajatuksissa, jotka herättävät tunteita. Ja tunteissa, jotka luovat todellisuuden. Äitini sanoi puhelimessa, että tunne määränpääsi. Tavoitteesi. Pidä se mielessä. Ajat autolla. tiedät minne menet ja pääset sinne.

Sain oppilailtani läksiäisiksi rahapuun. Menestystä he toivottivat. Rahapuu on äitini luona siihen asti kun tulee kesä ja sen voi siirtää. Äiti saa kasvin kukoistamaan. Hän hoitaa sitä talven. Olen laittanut ruukun valmiiksi tietokoneen viereen. Se odottaa lämpimiä ilmoja.

7 / 7««...34567